tiistai 28. tammikuuta 2014

Syöksy yli Oinassalmen

Talvisodan alkaessa marraskuun 30. päivänä 1939 puna-armeija vyöryi Suomeen koko rajan pituudelta kaikkia sen yli johtavia teitä pitkin. Pääpaine kohdistui Karjalan kannakselle, jossa olivat itäisten raja-alueiden parhaat tiet ja lyhin etäisyys Helsinkiin, mutta vahvat vihollisvoimat lähestyivät myös muista suunnista.

Omalla tavallaan uhanalainen oli Ilomantsi, jota neuvostojoukot lähestyivät sinne idästä johtavaa tietä pitkin. Tie oli varsinkin itäisimmältä osaltaan Megrin rajakylästä Liusvaaraan vähäinen korpitie eikä se siitä juuri laveammaksi muuttunut myöhemminkään. Puna-armeijan marssiopas kuvasi tien 80 kilometrin osuutta Liusvaarasta Ilomantsiin kylätieksi, jota olisi vilkkaan autoliikenteen aikana parannettava jatkuvasti.

Vihollinen kuitenkin tiesi, että tieolot muuttuisivat kunhan Ilomantsi vallattaisiin. Sieltä haarautuivat kohtalaisen hyvät tiet eri suunnille Sisä-Suomeen ja marssioppaan mukaan sen kautta piti edetä Jyväskylään saakka.

Näkymä tieltä Oinassalmen luota maaliskuussa 1940, viikko
rauhanteon jälkeen. Kuva: SA-kuva 8709.
Ilomantsin suunnalla maata puolustivat melko harvalukuiset suomalaisjoukot. Niihin kuului muiden muassa Kenttätäydennysprikaatin XII pataljoona (XII/KT-Pr.), jossa palvelivat 32-vuotias Laviasta kotoisin ollut mutta Suodenniemellä asunut sotamies Bruuno Jokisalo sekä 26-vuotias Suodenniemellä syntynyt mutta Porin maalaiskuntaan muuttanut alikersantti Matti Nissinen.

Pataljoonan vaiheita on mahdollisuus seurata sen sotapäiväkirjasta, jonka löytää mutkan kautta. Ylimääräisten harjoitusten eli YH:n aikana perustettu joukko-osasto muuttui tammikuussa Jalkaväkirykmentti 41:n II pataljoonaksi (II/JR 41), jonka nimellä myös päiväkirja löytyy. Se kertoo, kuinka pataljoona lähti Porista kohti rintamaa itsenäisyyspäivänä 6.12.1939. Juna vei Haapamäen, Jyväskylän ja Pieksämäen kautta nykyisen rajan takana olevaan Elisenvaaraan ja edelleen Ilomantsiin. Perillä sotatoimialueella oltiin 9. päivän tienoilla, reilu viikko sodan alkamisen jälkeen.

Vihollinen oli siihen mennessä edennyt jo nykyisenkin valtakunnanrajan sisäpuolelle Ilomantsin Möhköön. Suomalaiset olivat vetäytyneet Karpanjärven ja Petkeljärven välisen Oinassalmen (toisinaan mainittu myös nimellä Oinaansalmi) länsirannalle. Sieltä tehtiin retkiä vesistön yli vastapuolen asemiin ja selustaan ja torjuttiin vastustajan partioita.

Joulukuun 12. päivänä 1939 Kenttätäydennysprikaatin V pataljoona (V/KT-Pr.) hyökkäsi yhdessä Erillinen Pataljoona 11:n (Er.P 11) kanssa venäläisten asemiin Möhkön edustalla. Jokisalon ja Nissisen pataljoona oli tässä rynnistyksessä hyökkäävien joukkojen reservinä. Hyökkäys ei kuitenkaan saavuttanut tavoitettaan ja se jouduttiin vetämään takaisin, minkä johdosta eversti Paavo Talvela määräsi sen uudistettavaksi seuraavana päivänä. Tällä kertaa XII pataljoona pantiin mukaan hyökkäysrivistöön. Sen piti edetä Möhköön Oinassalmelta sinne vievän tien pohjoispuolisessa metsikössä.

Aikalaiskartan näkymä Oinassalmen taistelumaastosta jonkin matkaa
itään Ilomantsin kirkolta. Vasemman puoleinen ympyrä merkkaa
Oinassalmea, oikeanpuoleinen suomalaisten tavoitteena
ollutta Möhkön kylää. Talvisodan ensimmäiset suodenniemeläiset
sankarivainajat kaatuivat niiden välillä tien pohjoispuolisessa metsässä.
Vasemmanpuoleisen ympyrän sisällä Oinassalmen yli on merkitty lossiyhteys.
Nykyinen tie ylittää salmen vähän etelämpää.
Ennen hyökkäyksen alkamista 13.12. saatiin vihollisvangeilta tieto, että alueella toimi kaksi neuvostorykmenttiä. Se puolestaan paljasti, että Ilomantsia vastaan oli hyökkäämässä kokonainen puna-armeijan divisioona, noin 20 000 miestä. Näissä tunnelmissa lähdettiin jälleen etenemään. Sen aloitusta lykkäsivät salmen rantaan ilmestyneet neljä punatähdillä varustettua panssaria, joiden vaarattomaksi tekemistä jouduttiin odottamaan. Salmen ylitykseen päästiinkin vasta kello 10.50 ja sen vastarannalla oleva metsä tavoitettiin klo 11. Tässä vaiheessa salmen vasemmalla rannalla ollut komentokorsu sai niskaansa vihollisen tykistöiskun, josta vain yksi siellä olleista upseereista säilyi vahingoittumattomana.

Parin tunnin ja parin kilometrin etenemisen jälkeen kohdattiin kovaa vihollistulta, joka pysäytti edessä kulkeneen Nissisen 3. komppanian etenemisen. Silloin Jokisalon 2. komppania sai tehtäväksi lyödä edessä olevan vihollisen, minkä jälkeen 3. komppania voisi jatkaa etenemistään.

Toisen komppanian hyökkäyksen jälkeen 3. komppania pääsi vielä vähän eteenpäin. Noin kahden kilometrin etenemisen jälkeen kuultiin vasemmalla olleelta 1. komppanialta, että vihollinen saarrosti heidän puoleltaan. Tämän vuoksi ja koska komentokorsu oli poissa pelistä, päätettiin hyökkäys keskeyttää ja palata lähtöasemiin.

Päivän taistelut olivat vaatineet pataljoonasta 11 miestä kaatuneina ja 6 kadonneina. Haavoittuneita oli 11. Kolmannen komppanian rynnistys kohti Möhköä oli vaatinut Matti Nissisen hengen. Hän oli ensimmäisenä kaatunut Suodenniemelle haudattu sankarivainaja. Myös sotamies Jokisalo oli kaatunut. Hänen viimeinen leposijansa on Lavian sankarihautausmaalla.

Edestakaiset koukkaukset Oinassalmen puolelta toiselle jatkuivat koko keskitalven eikä venäläisten onnistunut siirtää päävoimiaan sen yli. Siksi Oinassalmi kesti eikä puna-armeija koskaan päässyt perille Jyväskylään. Oinassalmen alue on edellisiin täällä kerrottuihin talvisodan taistelupaikkoihin nähden poikkeuksellinen, koska se sijaitsee yhä Suomen alueella. Siellä voi siten vapasti käydä paikkoja katselemassa ja muistamassa sen kahta suodenniemeläistä uhria.

Lähteet:
Kenttätäydennysprikaatin XII pataljoonan sotapäiväkirja (SPK 1565), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Talvisodan historia 3 (WSOY 1978).
Kautto Antero (toim.): Puna-armeijan marssiopas Suomeen 1939, Karisto Oy, Hämeelinna 1989.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.
Bruuno Jokisalon ja Matti Nissisen valokuvat: Vapautemme hinta. Sodan 1939-1940 sankarivainajat. Suomen Kuvalehti, Helsinki 1941.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Suomen historian vaikeimmat vuodet

Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, kuinka poikkeuksellinen kulunut alkutalvi on säiden puolesta ollut. Onni onnettomuudessa isotkaan vaihtelut säätiloissa eivät enää nykyään meitä paljon hetkauta. Toisin oli vielä muutama sukupolvi sitten, kun kehnot säät ja niitä seuranneet katovuodet saattoivat mullistaa ja jopa katkaista esivanhempiemme elämän. Erityisen vaikeita olivat alla kuvatut 1600-luvun lopun katovuodet. Turhaan ei aiheesta kirjoittanut Mirkka Lappalainen ole kuvannut "suuria kuolonvuosia" koko Suomen historian vaikeimmaksi ajanjaksoksi.

Vuosien 1695-1696 talvi oli laajalla alueella ankara. Keski-Euroopan joet jäätyivät ja Islannin ympärille muodostui jääkenttä, joka ei ehtinyt sulaa koko seuraavan kesän aikana. Keväällä Suomessa lumi ei ottanut sulaakseen ja kylvöt myöhästyivät. Edellistenkään vuosien sato ei ollut kummoinen mutta mahtui normaalin vaihtelun piiriin. Nyt oli kuitenkin syytä olettaa, että jotain vakavampaa oli tulossa: joillakin paikoilla Suomessa kerrotaan kylvötöihin päästyn vasta juhannuksen aikoihin. Kesällä tuntui satavan jatkuvasti eikä vilja näyttänyt valmistuvan. Se oli vielä vihreää, kun hallayöt jo elokuun puolen välin jälkeen alkoivat ja tekivät siitä selvää.

Koettu kesä 1696 oli pahin miesmuistiin mutta epätavalliset sääilmiöt jatkuivat. Seuraava talvi oli aluksi hyvin leuto. Eteläisen Suomen järvet vapautuivat yllättäen jäistä helmikuun 11. päivän tienoilla ja joillakin seuduilla Itämeren länsipuolella hämmentyneet talonpojat ryhtyivät kylvötöihin. Lopputalvena kuitenkin saatiin suunnattomasti lumisateita ja kylvetty siemen tuhoutui syysviljojen mukana. Vaikea tilanne alkoi olla kriittisen vakava. Aiempina katovuosina oli apuviljaa tuotu erityisesti Baltiasta, joka vielä tuolloin oli osa Ruotsin suurvaltaa. Nyt kato oli kuitenkin iskenyt ennennäkemättömän laajalle eivätkä olot siellä olleet juuri paremmat kuin täälläkään. Pieni jääkausi koetteli Eurooppaa.

Robert Wilhelm Ekman kuvasi tienvarren kerjäläisperhettä
vuonna 1860, vain vähän ennen seuraavaa
suurta nälänhätää.
Ruokavarastot tyhjenivät syksyn aikana nopeasti. Tähän aikaan vuodesta, tammikuussa, kriisi alkoi kärjistyä ja kun normaali ruoka loppui, turvauduttiin hätäravintoon. Männyn kuoren alta keväisin kerätty pettu on niistä nykyisin kaikkein tunnetuin. Senkin saatavuus kuitenkin heikkeni nopeasti ja oli keksittävä muuta suuhunpantavaa. Pian oli syöty muut kuin välttämättömät kotieläimet. Suovehka oli tunnettu pularuoka ja joitakin jyviäkin sisältänyt vanha puintijäte päätyi sekin pian nälkäisten lautasille. Seuraavaksi vuorossa olivat sateiden pilaama itämiskelvoton ja homeinen vilja sekä sammal, olki ja jäkälät. Paitsi pettu myös olki teki tuhojaan ruoansulatuselimistössä ja oli monen kuoleman vauhdittaja. Kaiken aikaa eli toivo avusta ja tulevasta paremmasta sadosta. Rintamailla toivoon oli enemmän perustetta kuin syrjäseuduilla. Kruunu yritti auttaa, mutta oli kerta kaikkiaan liian jäykkä toimiakseen hätätilanteessa riittävän ketterästi.

Ankaran kadonkin aikana siemenviljaa ja karjaa yritettiin säästää, koska tulevaisuus oli niistä riippuvainen. Lopulta kevään koittaessa siemen oli syöty kuten karjakin. Viimeinen yritys hengissä pysymiseksi oli turvautuminen muiden apuun: ruoan loppuessa suuret ihmisjoukot hylkäsivät kotinsa ja suuntasivat perhekuntina ja suurempinakin joukkoina maantielle. Kato vaikutti niin ylhäisten kun alhaisten elämään, mutta kaikkein vaikeinta oli niillä, joilla varastot jo alun perinkin olivat heikoimmat. Paljon on kiistelty siitä aiheuttivatko nälänhädän aikaisen väestökatastrofin nälkä itsessään vai aliravittuun kansaan iskeneet ja kerjäläislaumojen levittämät kulkutaudit. Mouhijärven pitäjässä (käsitti tuolloin myös Suodenniemen ja Lavian) punatauti, pilkkukuume ja lavantauti lienivät joka tapauksessa yhtä tuttuja vieraita kuin nälkä ja kiertolaisetkin.

Nykyaikainen kuva männyn nilakerroksen eli
petun irrotuksesta kaapimen, 'lusan' avulla.
Jälkikäsiteltynä siitä saatiin jatketta ruisjauholle.
Kuva: Juha Kämäräinen/Wikimedia Commons


Maatalousyhteiskunnan nälänhädissä keväät olivat kuulemma pahimmat.  Vanha sato oli syöty eivätkä metsät tai kalavedetkään elättäneet loputtomiin. Mouhijärvelläkin jo vuoden 1696 aikana nousuun kääntynyt kuolleisuus räjähti kasvuun kevään 1697 aikana. Kriisi kärjistyi kun pitäjässä menehtyi yksistään huhtikuussa noin 170 ihmistä: kolme kertaa enemmän kuin koko tavanomaisen vuoden 1695 aikana yhteensä. Koko vuonna menehtyneiden luku kohosi yli 700:aan kun normaali määrä oli muutaman kymmenen vainajan luokkaa. Samaan aikaan syntyvyys laski: alimmillaan vuonna 1697 syntyi 21 lasta eli noin puolet normaalin vuoden määrästä.

Mouhijärven seurakunnassa kuolleista on pystytty pitämään kirjaa, vaikka merkintöjen perusteella näyttää että työtä on usein tehty kovassa kiireessä ja merkiten useita vainajia kirjoihin samanaikaisesti. Kunnollista hautaamista ei kriisin kärjistyessä voitu taata vaan usein jouduttiin turvautumaan joukkohautaamiseen. Hätätilasta huolimatta ihmisten tarve tulla haudatuksi siunattuun maahan oli kova eikä joukkohautojakaan perustettu minne sattui. Suodenniemellä hautapaikkana saattoi toimia nykyinen vanha hautausmaa, jonka alueella jo tuolloin seisoi kirkko. Pitäjässä haudattiin myös joukko muualta saapuneita kerjäläisiä, joiden henkilöllisyyttä ei ilmeisistä yrityksistä huolimatta aina saatu selville.

Suunnattoman suuri kasvu kuolleisuudessa näkyy alapuolella olevista kaavioista ylemmässä. Ahkera tutkija voisi vuosien 1696 ja 1697 kuolleiden luetteloista laskea myös suodenniemeläisten uhrien osuuden näistä Mouhijärven kokonaisluvuista, koska vainajien kotikylät on mainittu. Sen sijaan nälänhädän aiheuttamien kuolemantapausten erottaminen luonnollisista jäisi varmaan päättelyn tasolle, koska kuolinsyitä ei useinkaan ole mainittu. Punainen viiva kuitenkin puhuu siitä omaa kieltään.

Mouhijärven pitäjän kuolleisuudessa koettiin kova
piikki etenkin vuonna 1697 (sisältää myös muut kuin
nälänhädän seurauksena kuolleet). Samaan aikaan
syntyneiden lasten määrä oli ennätyksellisen alhainen.
Sekaiselta näyttäneet maailmankirjat alkoivat asettua vuoden 1697 syksyllä. Sato oli kohtalainen ja Mouhijärvelläkin kuolleisuus kääntyi tasaiseen laskuun. Alemmassa kaaviossa lokakuun kohdalla näkyvä pieni piikki aiheutui siitä, että haudattiin kymmenen "kappaletta" tuntemattomia ruumiita, jotka olivat jo pidempään olleet Mouhijärven kirkkopihalla. Tilanne alkoi parantua myös siksi, että niin moni oli jo kuollut eikä ruokittavia suita ollut enää niin kuin ennen. Parissa vuodessa joka kolmas suomalainen oli kuollut.

Kuolleiden likimääräinen määrä Mouhijärven pitäjässä
kuukausittain vuonna 1697. Huhtikuu oli erityisen vaikea
mutta kevät yleensäkin erottuu tilastossa. Kaavio
sisältää tässäkin myös muut kuin nälänhädästä
johtuneet kuolemat.

Kriisin jälkeen maa oli äkkiä täynnä uusperheitä, kun lesket kiiruhtivat uusiin naimisiin. Yksilöiden toipuminen koetusta suurtuhosta kesti varmaan pitkään mutta yhteisön toipumisesta kertovat merkit alkoivat aika nopeasti olla positiivisen puolella. Jo vuonna 1698 syntyvyys ylitti jälleen kuolleisuuden ja kuolleisuus itsessään laski joksikin aikaa ennätyksellisen alas. Harventunut kansa oli kuitenkin taas pian uuden koetuksen edessä, kun Suuri Pohjan sota alkoi vuonna 1700 ja teki lopun Ruotsin suurvalta-ajasta.

Lähteet:
Lappalainen Mirkka: Jumalan vihan ruoska: suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697. Siltala 2012.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Kallio jalkojemme alla

Perjantaina 24. heinäkuuta vuonna 1931 Suodenniemellä tapahtui jotakin epätavallista. Kolme linja-autoa vaappui keskipitäjän suunnasta Kittilään pitkin nykyistä Kuusjärventietä, jonka varteen ne pysähtyivät Jaakolan torpan kulmille. Matkustajia autoissa ei ollut. Tampereelta saapunut arvokas herraseurue oli jäänyt kyydistä jo ennen Jyrmysjärven rantaa ja suunnannut varusteineen sen eteläpuoliseen metsään jossa nyt oli kova kuhina. Kello oli hieman vaille yksitoista aamupäivällä.

Geologeja Suodenniemellä oli nähty
jo ennen 1930-lukuakin. Johannes
Sederholm oli tutkinut seutua
1890-luvulta lähtien ja johdatti
Pietarin geologisen kongressin
osallistujat Suodenniemen
"riidanalaisten ja omituisten"
kallioiden luokse vuonna 1897.
Suuruudeltaan noin viiteenkymmeneen henkilöön kohonnut joukko edusti Euroopan geologikuntaa. Ja konkreettisesti edustikin, sillä ennakkotietojen mukaan ryhmässä oli tieteilijöitä kaikista Euroopan maista Neuvostoliittoa lukuun ottamatta. Aamuvarhaisella alkanut  matka Tampereelta Suodenniemelle oli varmaan tuntunut vieraista eksoottiselta, sillä tuohon aikaan tänne tultiin hitaasti kapeita ja mutkaisia hiekkateitä Siuron ja Salmin kautta. Lopulta oli pysähdytty ennen Suodenniemen ensimmäisiä rakennuksia pientareelle, josta tulijat ohjattiin metsään. Aikamoista!

Ryhmä kierteli valtiongeologi Johannes Sederholmin johdolla tutkimassa kallioita kaiken päivää, söi metsässä eväitään ja päätyi lopuksi Jaakolaan. Neljän aikaan iltapäivällä linja-autot kuljettivat joukon Röyskän ahteeseen, jonka kallionleikkausta he tutkivat innokkaasti.

Mikä sitten aiheutti tällaisen geologirynnäkön muuten rauhalliseen pitäjään? Syynä oli geologipiirejä pitkään mietityttänyt kysymys siitä, miten maapallon peruskalliot olivat muodostuneet. 1800-luvulla vallitseva käsitys oli se, että peruskalliot muotoutuivat planeettamme varhaisvaiheissa, kun sula kiviaines vähitellen viileni ja jähmettyi. Täällä kallioissa oli kuitenkin todisteita toisenlaisesta kehityskulusta: Suodenniemen, Lavian ja Näsijärven rantojen kallioita tutkinut Sederholm oli retkillään havainnut, että näillä alueilla peruskallioissa näkyi merkkejä virtaavasta vedestä ja erilaisissa oloissa syntyneistä kivilajeista. Hän päätteli, että kallioiden oli täytynyt muodostua myöhempiä aikoja muistuttavissa ilmasto-oloissa eikä aiemmin kuvitellussa sulakivisessä pätsissä.

Tämän kallion ohittaa monesti kiinnittämättä siihen sen enempää
huomiota. Aikanaan sitä käytiin katsomassa kaukaakin. Leikkaus ei tosin
enää taida olla saman muotoinen kuin silloin, koska kevyen liikenteen väylä
lienee vaatinut lisäräjäytyksiä.

Sederholmin käsitykset olivat aikanaan kiistanalaisia mutta myöhemmin ne vahvistettiin eri puolilla maailmaa. Merkittävää on, että havainto tehtiin ensi kertaa maailmassa juuri näillä seuduilla. Sederholm itse piti Kittilän kallioita niin suuressa arvossa, että kehaisi Paikallissanomille niiden olevan tiedemiehen kannalta arvokkaimpia koko Pohjois-Euroopassa.

Geologien mielenkiinnon kohteina olivat erityisesti
Jyrmysjärven ja Paisjärven väliset kalliot. Onkohan
alueen keskellä oleva Herrojenkallio saanut nimensä
sitä kolunneiden geologien mukaan? Kotimaisten
kielten keskuksen paikannimikortisto
ei tiennyt siihen vastausta.
Se, että tiedemiehiä alkoi ilmestyä Suodenniemelle nimenomaan 1930-luvulla johtunee paljolti siitä, että Sederholm julkaisi Suodenniemeä sivuavan laajan artikkelinsa juuri vuonna 1931. Siinä on kuva myös yllä näkyvästä Röyskän ahteen kalliosta. Sederholm otti kuvansa lähempää kuin minä ja niin, että sen yläkulmassa näkyy kallion päällä silloin olleen suojeluskuntatalon nurkka.

Kävijöitä seudulla riitti vielä tulevinakin vuosina: vuonna 1935 pitäjässä vieraili linja-autollinen hollantilaisia geologeja, jotka tutustumismatkansa päätteeksi pysähtyivät ruokailemaan Mikkolaan kirkon lähistölle. Sederholm oli kuollut edellisenä vuonna joten vieraita johdatti professori Pentti Eskola, jonka tekstiin isot osat tästä postauksestakin perustuvat. Suodenniemellä vieraat ihastelivat kaunista maaseutua ja näkivät perinteisen risuaidan elämänsä ensimmäistä kertaa. Sen tarkoitusta he eivät heti ymmärtäneet, niin tiedemiehiä kuin olivatkin.

Lähteet:
Eskola Pentti: Ylä-Satakunnan kallioperusta ja Ylöjärven kuparimalmi. Satakunta: kotiseutututkimuksia XIII, Satakuntalainen Osakunta 1946, s. 11-34.
Paikallissanomat 2.7.1931, 30.7.1931 ja 27.6.1935.
Karttapohja: Peruskartta 1961, Maanmittauslaitos.
Lehtileike: Aamulehti 26.5.1896, Kansalliskirjaston historiallinen sanomalehtikirjasto.

Sederholmin Suodenniemeä(kin) koskevia tutkimuksia:

Sederholm J.J.: Über eine archäische Sedimentformation im südwestlichen Finnland und ihre Bedeutung für die Erklärung der Entstehungsweise des Grundgebirges. Bulletin de la Commission géologique de Finlande (6) 1899. Suomen geologinen toimikunta, Helsinki.

Sederholm J.J.: On the Sub-Bothnian Unconformity and on Archaean Rocks Formed by Secular Weathering. Bulletin de la Commission géologique de Finlande (95) 1931. Suomen geologinen toimikunta, Helsinki.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...