lauantai 24. tammikuuta 2015

Taipaleen sahan synty

1800-luvun puolivälissä Suomesta alkoi muodostua metsäteollisuuden maa. Enteitä siitä oli ollut jo pitkään, sillä lankkujen käsinsahausta oli harrastettu monessa talossa. Monien tietojen mukaan Suodenniemelläkin. Kasvava kansainvälinen vaihdanta nosti kuitenkin metsäntuotteiden menekkiä ja Porissakin kauppaporvarit tähysivät yhä kauemmas sisämaahan lisätäkseen myyntiin tulevan puutavaran määrää. Samaan aikaan metsän arvo alettiin ymmärtää yleisemminkin: vuonna 1851 Suomi sai ensimmäisen metsälain ja pian sen jälkeen seurasi metsähallinnon synty, jonka tarkoituksena oli valvoa ja hoitaa kruununmetsiä ja turvata niitä luvattomilta hakkuilta. Myös talonpojat tulivat tietoisiksi metsäomaisuutensa arvosta ja metsien käyttöoikeuksien suhteen avokätiset torpankontrahdit alkoivat saada tiukempia muotoja.

Tällä tavalla maaseudulla tehtiin ennen lankkuja omiin
tarpeisiin ja lisäansioiden saamiseksi. Nämä sahurit
eivät kuitenkaan ole suomalaisia talonpoikia vaan
venäläisiä sotavankeja. Kuva: SA-kuva 83971.

Suodenniemen ympäristössä uusi taloudellinen toimeliaisuus alkoi näkyä ensiksi Laviassa, johon syntyi Susikosken saha 1840-luvun lopussa. Seuraavan vuosikymmenen alussa katse siirtyi Suodenniemelle, kun maantieyhteys Kullaa-Lavia valmistui. Sen jälkeen Suodenniemeltä oli tieyhteys Poriin saakka, mikä oli edellytys lankkujen kuljettamiselle ja siten sahojen perustamiselle.

Suodenniemellä eräs luonnollinen sahan paikka oli Taipaleenjoessa, jonka alajuoksulla oli ollut myllyjä ainakin jo 1600-luvun alkupuolella maakirjakartan laatimisen aikaan. Marraskuussa 1852 porilaiset kauppias M. F. Palmgrén ja kirjanpitäjä A. G. Hagnér hankkivat 50 vuoden käyttöoikeuden joen yläjuoksulla sijainneeseen Märkätaipaleen koskeen. Vuokraajina toimivat isännät Thomas Thomasson Turppa Taipaleen kylästä sekä Johan Matsson Raatsi Leppälammilta. Turpan kymmenen hopearuplan vuosivuokraa vastaan luovuttama ala, jolla sahalaitos sijaitsi, oli kooltaan puolitoista tynnyrinalaa (1 tynnyrinala = n. puoli hehtaaria). Johan Matsson sai vuokraamastaan koskiosuudesta kolmen hopearuplan vuotuisen korvauksen.

Vauhdikkaan alun jälkeen sahahanke joutui vastatuuleen. Periaatteena noihin aikoina nimittäin oli, että sahanomistajilla piti olla puutavaran toimitussopimus lähiseudun metsänomistajien kanssa jo ennen toiminnan alkamista. Katselmustilaisuudessa ollut lääninmetsänhoitaja Mallén huomautti, että osa suodenniemeläisistä metsänomistajista oli luvannut puunsa Kokemäelle suunnitellulle Kolsinkosken sahalle ja nyt he olivat myymässä niitä myös Taipaleen sahalle. Lisäksi kruunun asiamiehenä toiminut v.t. nimismies Kasimir Liljestrand oli huolissaan siitä, että kruunun yhteismaana ollut Pyykoskenmaa ja Selkeen virkatalon metsät sijaitsivat siksi lähellä, että oli syytä olla huolissaan niiden komeiden metsien säilymisestä ja välttymisestä salahakkuilta. Eikä metsävarojen ehtymisen pelolta muutenkaan vältytty: Selkeen virkatalon vuokraaja H. J. Grönberg ja hyyniläläinen talollinen Juha Toijanen valittivat läänin kuvernöörille, että todellisuudessa saha käyttäisi jo ensimmäisenä toimintavuotenaan kaksi kertaa niin paljon puita kuin mitä sille haettu 10 000 tukin vuotuinen sahauskiintiö salli.

Sahan paikka näkyy tässä katselmuksen yhteydessä
vuonna 1853 tehdyssä kartassa. Samoin näkyy katkoviivalla
merkitty Turpalta vuokrattu alue sahan ympärillä.
Kuten kuvasta näkyy, oli joen vastaranta Raatsin
omistuksessa. Nykyisin Lahdenperäntie ylittää
Taipaleenjoen suunnilleen sahan tontin kohdalta.
Sahanomistajat vastasivat näihin huoliin antamalla arvioida Suodenniemen metsävarat. Sahan vaikutuspiirin metsäalaksi laskettiin yhteensä lähes 50 000 tynnyrinalaa, johon eivät sisältyneet Selkeen, Toijasen tai Pyykoskenmaan metsät. Kolsinkoskelle tuosta määrästä oli varattu noin puolet. Hankkeen puuhamiehet esittivät, että jäljelle jääneistä metsistä voitiin kaataa Taipaleen sahan tarvitsemat puut alueen metsien kärsimättä siitä vahinkoa.

Annetut selvitykset vakuuttivat lääninmetsänhoitajan mutta eivät valittajia, jotka nyt olivat huolissaan myös Taipaleenjoen uoman tukkivan sahalaitoksen aiheuttamista tulvista Märkäjärvellä sekä siitä, että sahan yläpuolisten vesialueiden rannoilla metsää omistavat tulisivat riippuvaisiksi Taipaleen sahan maksamasta hinnasta kun eivät voisi uittaa tukkejaan sen ohi muille sahoille. Oman valituksensa jättänyt, katselmukseen osallistunut Kasimir Liljestrand oli puolestaan huolestunut juopottelusta, jota sahoilla harrastettiin. Ainakin Susikoskella, kuulemma. Myös huoli metsien hupenemisesta painoi häntäkin eikä sinänsä suotta, sillä salahakkuut olivat tuohon aikaan melko yleisiä, etenkin metsissä jotka sijaitsivat lähellä sahalaitoksia. Lisäksi sahanomistajat olivat alkaneet ostaa metsiä tai niiden hakkuuoikeuksia ja puhdistaneet haltuunsa saamat alat satoihin henkilöihin nousseen työvoiman avulla niin, ettei pensaitakaan lopulta ollut enää jäljellä. Suodenniemellä näin oli käynyt seudun parhaimpiin kuuluneelle Sävilahden metsälle, jonka hakkuuoikeudet oli myyty alkutalvesta 1853 ja joka sitten oli lyhyessä ajassa hakattu paljaaksi. Näistä syistä hakijat pysyivätkin edelleen toiveessaan, ettei Taipaleeseen koskaan rakennettaisi sahaa.

Valittajien pyyntöineen jäivät alakynteen, kun asia eteni kuvernöörin harkintaan. Hän ilmeisesti ponnisteli teollisuuden kehittämiseksi läänissään eikä epäröinyt asettaa viranomaisten tekemiä selvityksiä valittajien näkemysten edelle. Niinpä sahahanke eteni Helsinkiin senaatin käsittelyyn. Se antoi hankkeelle lopullisen hyväksyntänsä, vaikkakin alensi vuotuisen sahausmäärän 4 000 tukkiin. Sahaustoiminta Taipaleenjoessa pääsi alkamaan loppuvuodesta 1857.

Lähteet:
Katselmuskartta Taipaleen sahan alueesta, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Hakanen Armas: Sastamalan ja lähiympäristön piensahat - muistin lokeroista ja muista lähteistä. Armas Hakanen, Sastamala 2009. 
Kaukamaa L. I.: Porin puutavarakaupasta ja metsänkäytöstä kaupungin kauppapiirissä "suuren laivanvarustustoimen" aikana 1809-56. Historiallisia tutkimuksia XXVII, Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1941.
Uusinoka Viljo: Vähän sahauksen historiaa. Lankkujen ja lautojen sahausta ja myyntiä Mouhijärvellä 1800-luvulla. Olli Tuomisen arkisto, kansio 2. Joensuun maakunta-arkisto.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Suodenniemeläisiä Kuhmon korpitaisteluissa - osa 2

Pitkäksi venyneen taistelujakson jälkeen monen suodenniemeläisen palvelusyksikkö Jalkaväkirykmentti 65:n 1. komppania (1./JR 65) siirrettiin Kuhmon Saunajärven kannakselta lepoon Louhenjoen itäpuoliseen maastoon. Komppanian sotapäiväkirjan mukaan montaa tuntia ei kuitenkaan ehtinyt kulua, ennen kuin se hälytettiin helmikuun 13. päivän iltana uuteen tehtävään. Määränpäänä oli erämaassa sijainnut Vetkon yksinäistalo, jossa oli määrä tuhota sinne ilmestyneet vihollisen hiihto-osastot.

Nämä hiihto-osastot eivät olleet enempää tai vähempää kuin kuuluisa Dolinin hiihtoprikaati, noin 2100 siperialaisesta hiihtäjästä koostunut joukko, joka oli varustettu hyvin ja lähetetty auttamaan pulaan joutunutta 54. Divisioonaa. Ilmeisesti mottiin joutumisen pelossa prikaati oli levittäytynyt 40 kilometrin levyiselle alueelle ja eteni pienissä osastoissa aikomuksenaan kokoontua taas yhteen osastojen päästyä rintaman taakse suomalaisten selustaan. Prikaatin onni loppui kuitenkin alkuunsa, kun raja-alikersantti Timosen johtama tiedusteluryhmä kävi erään metsämökin luona noin 200 miehen vahvuisen vihollisosaston kimppuun ja tuhosi sen. Kaatuneita tutkittaessa havaittiin, että isku oli sattunut hiihtoprikaatin esikuntaan ja että sen komentaja eversti Vjatšeslav Dolin usean upseerinsa kanssa oli kaatuneiden joukossa. Ilman keskitettyä johtoa prikaatin liikkeet alkoivatkin nopeasti muuttua hapuileviksi ja epäsuhtainen taistelu alkoi tasaantua.

Rauhanteon jälkeen sotamateriaalia koottiin poiskuljettamista varten.
Nämä omat ja vihollisen sotavarusteet kerättiin Kuhmon Kesselistä,
jonne Dolinin hiihtoprikaatin oli onnistunut tunkeutua. Kuva: SA-kuva 6930.
Pakkasta oli yli 30 astetta, kun JR 65:n 1. komppania iski Vetkoon. Raivoisan, välillä käsikähmäksi menneen taistelun aikana rakennukset sytytettiin palamaan ja niihin linnoittautuneet viholliset saatiin tuhottua. Löysin Kansa taisteli –lehdestä muutamia Vetkon taistelua valottavia muistelmia, yksi niistä on I pataljoonan komentajan kirjoittama. Iskussa tuhottiin kertomusten mukaan yli 200:sta reiluun 300 mieheen kohonnut vihollisjoukko. Ilman omia tappioita ei kuitenkaan selvitty nytkään vaan taistelussa haavoittuneiden joukossa oli sotamies Väinö Myllymäki Kittilän kylästä. Hänet siirrettiin hoidettavaksi 26. Sotasairaalaan Pietarsaareen. Paria päivää myöhemmin hiihtoprikaati murtui ja sen kohtaloksi tuli tuhoutua Kuhmon aavoille saloille.

Helmikuun 20. päivän tienoilla rykmentin 6. komppania oli käymässä kipeästi tarvittuun lepoon, mutta juuri telttoja pystytettäessä tuli jälleen käsky lähteä liikkeelle. Määränpäänä oli Kuusijokilinja, joka oli Kuhmon suunnan etummainen puolustuslinja, tulppa idästä läpimurtoa yrittäneitä apujoukkoja vastaan. Linjan keskeisin ongelma oli, että se oli heikosti varusteltu. Jäätynyt maa ja jatkuvasti päälle painava vihollinen estivät asemien parantelun. Oli vain painauduttava hankeen ja koetettava kestää. Tappiot olivat jokapäiväisiä ja ymmärrettävästi kuluttivat jo muutenkin väsyneiden joukkojen kestokykyä. Helmikuun 21. päivänä tykistökeskitys oli hyvin ankaraa ja Suodenniemelle kiiri suru-uutinen, kun putajalainen Ahti Lehtinen kaatui.

Kuhmon taisteluista ei oikein voi puhua mainitsematta Löytövaaraa, jolla ja jonka lähistöllä taistelut riehuivat melkeinpä koko talvisodan ajan. Yksi vaaraa puolustaneista joukoista oli Jalkaväkirykmentin 5. komppania (5./JR 65), jonka sotilaista muistettaneen parhaiten hämeenkyröläinen Vilho Järvinen. Hyökkäyksessä vihollisen hallussa olleeseen korsukylään Löytövaarassa hän kertoman mukaan tuhosi useita viholliskorsuja, yhden sen katolle kiipeämällä ja sieltä räjäyttämällä. Sen jälkeen hänet tunnettiin Korsu-Järvisenä, josta kirjoitettiin niin välirauhan ajan Hakkapeliitassa kuin 1960-luvun Kansa taisteli -lehdessäkin. Jälkimmäisessä hänen tosin virheellisesti kerrottiin kuolleen sotatoimissa. Maaliskuun 1. päivänä edellä mainittu Kuusijoki-linja oli murtumassa ja Löytövaara oli muodostumassa puolustuksen painopisteeksi. Päivän sotatoimet vaarassa maksoivat viiden miehen hengen. Heistä yksi oli ennen sotaa Suodenniemeltä Nakkilaan muuttanut Kalle Päivärinta, jonka vanhemmat asuivat Leppälammilla ja joka haudattiin huhtikuun 7. päivänä Suodenniemen sankarihautausmaalle.

Kuhmon taisteluihin liittyy vielä kaksi suodenniemeläistä kohtaloa. Maaliskuun alussa JR 65:n 1. komppania oli jo muutamia päiviä miehittänyt asemia Saunajärven itäpuolella. Sen tehtävänä oli sitoa vastassa olleita vihollisvoimia avaamalla silloin tällöin tuli heitä vastaan ja siten häiritsemällä heidän toimiaan motin sisällä. Kuukauden kolmantena päivänä oltiin jälleen tässä työssä ja ammuntaa jatkettiin myöhään iltaan. Tässä laukaustenvaihdossa kaatui Peräkunnassa asunut sotamies Väinö Jokipelto.

Sota jatkui tämän jälkeen vielä kymmenen päivää. Viimein 13.3.1940 aseet vaikenivat Kainuussakin ja moteissa kestäneet puna-armeijalaiset alkoivat siirtyä takaisin rajan taakse, sillä täällä rajalinjaan ei tullut muutoksia. Kuhmon suunnan torjuntataisteluita johtanut Hjalmar Siilasvuo muisteli muutamaa vuotta myöhemmin, että venäläismotit olivat tuolloin enää päivien päässä kukistumisestaan. Kymmenen autoa riitti kuljettamaan eloonjääneet ja heidän varusteensa pois Suomesta.

Samaan aikaan kun rintama hiljeni sammui Pietarsaaressa Väinö Myllymäen kuukauden kituliaasti palanut elämänliekki. Kuhmon taistelut olivat vaatineet kalliit suodenniemeläiset uhrit.

Lähteet:
Kalle Päivärinnan sotilaskantakortti, Kansallisarkisto.
Jalkaväkirykmentti 65:n 1., 5. ja 6. komppanian sotapäiväkirjat, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Hakanen Yrjö: Taistelimme Dolinin hiihtoprikaatia vastaan. Kansa taisteli -lehti 2/1981, s. 50-52.
Kumpulainen Unto: Kuusijoki murtui - Löytövaara kesti. Kansa taisteli -lehdet 11/1966 ja 12/1966.
Paikallissanomat 21.3.1940.
Siilasvuo Hjalmar: Kuhmo talvisodassa. Otava, Helsinki 1944.
Tienari Artturi: Korsu-Järvinen - Kuhmon sankari. Hakkapeliitta -lehti 19/1941, s. 596-599.
Volanen V.: Motteja ja siperialaisia Kuhmon talvisodassa. Kansa taisteli -lehdet 7/1960 ja 8/1960.
Suodenniemeläisten valokuvat: Vapautemme hinta: sodan 1939-1940 sankarivainajat. Suomen Kuvalehti, Helsinki 1941.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...