Pikamarssi Savinovoon

Kesäkuun 29. päivänä vuonna 1941 pitkä sotilasjuna saapui Joensuun koillispuolelle Kaltimon asemalle, joka nykyisin tunnetaan Enon asemana. Sen sisuksista laiturille purkautui Jalkaväkirykmentti 60 miehiä ja kalustoa. Rykmentti oli koottu läntisen Suomen eri pitäjistä ja sen 6. komppania (6./JR 60) oli aloittanut matkansa Tyrväältä. Komppaniaa kutsuttiin Impolan Poppooksi, koska se oli muodostettu Kaukolan kylän Impolan talossa. Tässä komppaniassa olivat Suodenniemeltä ainakin sotamiehet Arvo Kangas ja Peräkunnan kylästä kotoisin ollut mutta Tampereella sodan alkaessa asunut Oskari Kivistö.

Jatkosodan ensimmäiset päivät kuluivat harjoituksissa ja kalustoa huoltaessa. Heinäkuun 13. päivänä lähdettiin taas liikkeelle ja Moskovan rauhan raja ylitettiin samana iltana puoli kymmenen maissa. Muut omat joukot olivat tällä suunnalla jo avanneet tien ja JR 60:n miehet saivat ajoittaisia ilmahälytyksiä lukuun ottamatta marssia suhteellisen rauhassa. Kevyttä sekään ei toki ollut sillä marssivauhti oli kova ja kuljettavat matkat pitkiä ja vaativia. Päivämatkat olivat yleensäkin kymmeniä kilometrejä ja eräänlaisena huipennuksena 17.-18. heinäkuuta marssittiin muutaman tunnin taukoa lukuun ottamatta 33 tuntia yhteen mittaan – ja edettiin lähes 80 kilometriä. Syynä tähän oli kenraali Paavo Talvelan halu saada rykmentti jo piankin mukaan Aunuksessa riehuneisiin taisteluihin.

Savinovon kylän kaupparakennuksen ikkunat on teipattu pommitusten
varalta. Kuva on otettu 23. heinäkuuta 1941 eli kolme päivää ennen kuin
Impolan Poppoo saapui kylään. Kuva: SA-kuva 29969.

Eräs mieleenpainuva kohta etenemisen aikana oli vanhan rajan ylittäminen. Se oli monelle edelleen se oikea Suomen raja ja reuna, myös henkisesti. Matti Santa kertoo jutun lopussa mainitussa kirjassaan rajan ylittämisestä näin:

”Jatkosotaan lähdettäessä oli monen mielessä tavoitteena saada talvisodan rauhassa menetetty alue takaisin ja nyt oli tavoite saavutettu. Eikö tässä pitäisi pysähtyä? Eräissä yksiköissä esiintyi jopa kieltäytymisiä jatkaa matkaa tältä rajalta ja kieltäytymiseen tähtäävää kiihotusta. Impolan Poppoossakin tauon aikana tästä keskusteltiin porukoissa. Rajan ylityksestä puhuttiin puolesta ja vastaan. Joku esitti, että sotilasvala vaatii vain puolustamaan omaa maata, ja nyt ollaan hyökkäämässä yli rajan. Tilanteen ratkaisi komppanianpäällikkö, joka nousi, kehotti seuraamaan ja käveli itse yli rajan. Jotkut jupisivat hiljaa vastaan, mutta suuremmitta hankaluuksitta komppania lähti eteenpäin.”

Savinovoa ei ole merkitty tähän karttaan mutta se sijaitsee siihen
merkityn punaisen ympyrän sisällä. Paksu musta viiva kartan
vasemmalla laidalla on Suomen ja Neuvostoliiton vanha raja.
Vasemmassa alanurkassa pilkottaa Laatokka.

Vaikka jo aiemmin matkan aikana oli kahakoitu venäläisten partioiden kanssa, joutui komppania ensimmäiseen taisteluunsa vasta heinäkuun 22. päivänä. Tapahtumapaikka oli Vieljärvi kaukana Aunuksen Karjalassa. Komppanian edetessä vihollisen lentokoneet pudottivat pommeja ja ampuivat konekivääreillä. Pian törmättiin hyviin asemiin kaivautuneisiin vihollisiin ja tykistötuli alkoi. Tässä vaiheessa tapahtuivat ensimmäiset haavoittumiset. Vastustajat kuitenkin perääntyivät ja Impolan Poppoo yhdessä muiden komppanioiden kanssa sai voiton. Seuraavat päivät olivat jo täyttä sotaa, takalinjoilta oli selvästi siirrytty nyt eteen.

Heinäkuun 26. päivänä Impolan Poppoo siirrettiin sen omasta II pataljoonasta viereisen III pataljoonan alistukseen. Komppania lähtikin marssimaan kohti pohjoista vastikään vallattuun Savinovon kylään. Matti Santa kertoo, että komppaniaan kuulunut Valto Saunaoja kuvasi Savinovoa näin:

”Kylä oli aito karjalaiskylä. Siellä olivat asukkaat paikoillansa. Heitä ei oltu evakuoitu pois. Väkeä oli ainakin sata henkeä, nuoria ja vanhoja, mutta suomalaisille vihaisia. Kyläläiset veivät karjansa vihollisen puolelle ja kävivät siellä joka päivä lypsyllä nelipyörävankkureilla ja ajoneuvot olivat väkeä täynnä. Meille suomalaisille ei annettu maidon tippaa, ei paljon puhuttukaan. Lypsäjät kertoivat tarkkaan viholliselle, mitä teimme ja missä olimme. Sen vuoksi piti vartiopaikkoja vaihtaa usein.”

Oskari Kivistön hautakivi Suodenniemen sankarihautausmaalla.
Siihen merkitty virheellinen kuolinaika näkyy myös joissain
muissa lähdeaineistoissa.

Alistukseen joutumisesta ei pidetty, sillä vierailla komentajilla tiedettiin olevan tapana lähettää alistetut joukot pahimpiin paikkoihin omia miehiään säästääkseen. Näin kävi myös Impolan miehille, sillä III pataljoonan komentaja antoi jatkuvasti partiotehtäviä ja usein myös hyökkäyskäskyjä samalla, kun III pataljoonan omat miehet olivat levossa. Heinäkuun toiseksi viimeisenä päivänä komppania laitettiin jälleen hyökkäämään ja se pääsikin etenemään noin viisi kilometriä ennen kuin vihollinen pakotti sen takaisin. Hyökkäys uudistettiin seuraavana päivänä ja se eteni kolmisen kilometriä. Näistä asemista ei enää sodan hyökkäysvaiheen aikana jouduttu perääntymään.

Ensimmäinen näistä hyökkäyksistä aiheutti yhden haavoittuneen suuruisen tappion. Toisessa menehtyi suodenniemeläisistä Oskari Kivistö, minkä lisäksi luutnantti Antero Kallio haavoittui vaikeasti. Siviilissä sementtimiehenä työskennellyt 30-vuotias Kivistö oli sodan neljäs uhri, joka Suodenniemen kirkkomaalle haudattiin.

Lähteet:
Jalkaväkirymentti 60:n 6. komppanian (6./JR 60) sotapäiväkirja (SPK 13485), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemelle haudattujen vierasseurakuntalaisten luettelo 1884-1965, Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen (SSHY) kuvatietokanta.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Santa Matti: Impolan Poppoo: Tyrvään komppanian rajua joukkoa. Tyrvään Sanomat, Vammala 1997.
Karttapohja: Itä-Karjalan kartta vuodelta 1934 (uusintapainos tehty vuonna 1941), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

Hautausmaahistorian lyhyt oppimäärä

Joitain aikoja sitten hoksasin, että Facebookiin on jo vuonna 2014 perustettu ryhmä, johon sen jokainen jäsen voi käydä lisäilemässä kuvia eri hautausmailla kuvaamistaan muistomerkeistä. Suodenniemeltäkin kuvia on kertynyt mukavasti ja niitä katsellessani aloin muistelemaan, miten pitäjän hautausmaahistoria meneekään.

Maanmittari Akates Stormbom kävi
mittaamassa vanhan hautausmaan maat
sen uutta käyttöönottoa valmisteltaessa
vuonna 1889. Työn yhtenä tuloksena oli
tämä aluetta kuvaava kaunis kartta.
Karttaan merkitty nuoli ei liene
pohjoisnuoli, sillä se osoittaa enemmänkin
kaakon suuntaan. Kartta on jutun lopussa
mainitussa senaatin asiakirjavihkossa
vuodelta 1890.

Suodenniemen vanhin tunnettu hautausmaa on Laviaan menevän tien varrella oleva vanha hautausmaa. Vanhin varma merkki sen käytöstä on vuodelta 1796, jolloin se merkittiin Suodenniemen kylän isojakokarttaan. Paikan historia voi kuitenkin ulottua paljon pidemmällekin, esimerkiksi 1600-luvun lopulle. Pitäjän ensimmäinen saarnahuonehan perustettiin tuolle tontille vuonna 1685.

Suodenniemen kirkkohistorian yksi merkittävimmistä vuosikymmenistä oli 1820-luku, jolloin purkukuntoinen vanha ja järjestyksessä toinen saarnahuone päätettiin purkaa ja rakentaa tilalle uusi rakennus. Senkin oli määrä sijaita vanhan hautausmaan läheisyydessä mutta entistä saarnahuonetta käyttäneiden lavialaisten päädyttyä oman kirkon rakentamiseen päätettiin Suodenniemen uusi kirkko rakentaa muutaman kilometrin päähän Koippurinmäelle, jossa se nykyisin sijaitsee. Kirkon siirtymisestä huolimatta hautausmaan käyttö jatkui entiseen malliin vuoteen 1860 saakka, jolloin uusi hautausmaa valmistui kirkon viereen Koippurinmäen päälle. Lokakuun 19. päivänä vuonna 1860 sen käyttöönotosta kirjoitettiin Sanomia Turusta -lehdessä seuraavasti: "Meidän uusi hautausmaa; se on 30 kyynärää erinänsä kirkosta, aita kivestä ympärinsä. Viimis syyskuun 19. p vihittiin se juhlallisesti. Vihkimistoimituksen teki [Mouhijärven kirkkoherra] provasti K. G. Mellberg. Kansaa oli paljon kaikista rajapitäjistä, niinkuin Tyrväästä, Kankaanpäästä, Ikaalisista ja [Hämeen]Kyröstä niinkuin Tampereeltakin."

Nimimerkki Pekka kirjoitti Suodenniemen
oloista Sanomia Turusta -lehteen 13.11.1890.
Kirjoituksessaan hän kertoi myös pitäjän
hautausmaa-asioista.

Tämä uusi hautausmaan ehti täyttää tehtäväänsä vain noin 30 vuoden ajan. Oma käsitykseni on, että syy sen niinkin nopeaan hylkäämiseen oli sen suunniteltua nopeampi täyttyminen. 1860-luvun lopun nälkävuodet esimerkiksi nostivat pitäjän kuolleisuuden erittäin korkeaksi ja uskon, että nuo vainajat haudattiin kirkon luokse. Mitään sen puolesta puhuvaa tietoa en ole löytänyt mutta en toisaalta sellaistakaan, että johonkin poikkeuksellisiin hautausjärjestelyihin olisi tuolloin ryhdytty. Täyttymisen vuoksi alueelle vedätettiin lisämaata jo 15 vuoden käytön jälkeen, jotta uusia hautoja voitiin tehdä entisten päälle. Täyttömaakerrosten olemassaolon voi edelleen havaita katsomalla alueen Koivuniemenjärven puoleista reunaa. Toinen mahdollinen syy kirkon viereisen hautausmaan käytön päättymiseen saattoi olla pohjakyläläisten huoli siitä, mitä ympäristöään korkeammalla olleista haudoista saattaisi pohjavesiin valua. Siitä mahdollisuudesta kertoo tuo vieressä oleva lehtileike.

Tampereen Uutiset kertoi kirkon viereisellä
hautausmaalla tapahtuneesta vandalismista
14.12.1894.

Samalla kun kirkon viereisen alueen käytöstä luovuttiin, haettiin Keisarilliselta senaatilta lupaa ottaa vanha hautausmaa jälleen käyttöön. Se heltisikin. Samalla hautausmaan aluetta laajennettiin noin puolella sen nykyisiin mittoihin. Näihin aikoihin myös keskemmällä tonttia sijainnut siunauskappeli siirrettiin nykyiselle paikalleen tontin laidalle. Kappelirakennuksen historia on muuten vieläkin aika mystinen: toisaalta sen itsensä tai ainakin sen rakennusaineiden on kerrottu olevan peräisin viimeiseksi jääneestä saarnahuoneesta. Toisaalta, kuten täällä on jo aiemmin mainittu, se vaikuttaisi erään lehtiartikkelin perusteella olevan peräisin 1890-luvun alun paikkeilta. Olisiko nimimerkki Puupeukalo tarkoittanut vanhan rakennuksen purkua ja uudelleenpystytystä kirjoittaessaan uuden kappelin valmistumisesta?

Suodenniemen kirkonkokous tiedusteli vuoden 1922 alussa Suodenniemen kunnanvaltuustolta, voisiko seurakunta saada lahjoituksena tontin uudelle hautausmaalle kirkon lähistöltä. Se itse ehdotti uudeksi paikaksi kunnan omistuksessa olleen Isonkeron tilan peltoa, joka sijaitsi nykyisen Koippurintien ja Kirkkotien sekä pellon lounaispuolella olleen notkon rajaamalla alueella. Kunnanisät suostuivat tähän empimättä.

Tyrvään piirin piirilääkäri Otto Meurman kuvaili hautausmaaksi muutettavaa peltoa antamassaan lausunnossa näin: "Se on keskellä pituussuunnassa harjalla, joka vähemmän laskee kirkolle päin ja vähän jyrkemmin siitä poispäin ja johtaa laskuojat maa-alan sekä ylä- että alapuolella lähellä olevaan järveen. Maanlaatu, joka on viljelty pelto, on pinnaltaan parasta hiekkamultaa, mutta syvemmältä hienoa tiivistä hiekka-santaa, mihin siis on varsin helppo kaivaa hauta ja jossa haudan seinämät tulevat pysymään eheinä. Ainoastaan ylimmässä osassaan lienee maapohja savea, samoin kuin sen alimmassakin syrjässä, mutta harjun pienemmällä tasauksella saavutetaan näissäkin osissa niin syvä hiekkakerros ettei savesta tule olemaan haittaa."

Aluetta päätettiinkin tasata tuomalla sinne täyttömaata. Maanrakennustöiden aikana sattui hieno hetki, kun hiekan seasta paljastui kivikautinen vasarakirves. Arvoitukseksi tosin jäi, oliko kirves piilotellut halki vuosisatojen pellossa vai päätyikö se paikalle täyttömaan mukana. Huolellisista valmisteluista huolimatta hautausmaa kärsi myöhemmin vesiongelmista ja kirkkoherra Antti Voltti harmittelikin 1960-luvulla, ettei hautausmaata ollut tehty maapohjaltaan paremmalle Hyynilänkankaalle, kuten aikanaan (ehkä 1920-luvulla?) oli mietitty.

Uuden ja järjestyksessä kolmannen hautuumaan rakennusaikana vanhan hautausmaan yksityis- ja sukuhautapaikat alkoivat täyttyä ja työt uudella hautausmaalla etenivät odotettua hitaammin. Kevääseen 1926 mennessä vain joukko rivihautapaikkoja oli saatu valmiiksi. Tämän vuoksi myös kirkkohautausmaa otettiin uudelleen käyttöön vuonna 1926. Tohtori Meurmanin siitä antaman lausunnon mukaan 30 vuoden hiljaiselo oli autioittanut sen, sillä vain muutamia vanhoja hautapatsaita oli enää jäljellä.

Uusi hautausmaa saatiin viivytysten jälkeen valmiiksi vuoden 1926 lopussa. Pian sen jälkeen sinne rakennettiin ajan vaatimusten mukainen siunauskappeli. Piirustukset tilattiin Helsingistä kuululta Armas Lindgreniltä mutta ilmeisesti kustannussyistä kappelin rakensi pitäjän oma rakennusmestari omien piirustustensa mukaan. Lindgrenin suunnitelmat jäivät arkistoon, joten ehkäpä ne joku vielä toteuttaa. Kappelihautausmaan valmistuttua vanhan hautausmaan käyttö väheni, vaikka hautauksia sinne saatiinkin edelleen jatkaa. Viimeisimmät hautaukset lienee tehty 1970-luvun puolivälissä, kun aikanaan eri puolille pitäjää haudatut punakaartilaiset siirrettiin siunattuun maahan.

Syyskuun 20. päivänä 1992 vihittiin käyttöön neljäs ja samalla uusin hauta-alue. 1400-paikkainen kirkkomaa sai Puistohautausmaan nimen ja sen vihki käyttöön lääninrovasti Antti Heikkilä. Tuolla paikalla sijaitsi ennen Pohjakylän koulu, joka oli siirtynyt muutamaa vuotta aikaisemmin uuteen rakennukseen Kittilän kylän puolelle.

Lähteet:

Asiakirjavihko STO 63/304 KD 1890 (Ea:3616). Senaatin talousosaston registraattorinkonttorin arkisto, Kansallisarkisto.
Asiakirjavihko 11/201 KD 1922 (Ea:75). Valtioneuvoston kirjaajankonttorin arkisto, Kansallisarkisto.
Asiakirjavihko 1083/184 AD 1926 (Eb:417). Valtioneuvoston kirjaajankonttorin arkisto, Kansallisarkisto.
Kertomus Suodenniemen seurakunnan tilasta vuonna 1967. Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulin arkisto (E VI: 576.1), Turun maakunta-arkisto.
Suodenniemen seurakunnan pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1839-1897 ja kirkollisten viranomaisten kirjeet ja päätökset 1837-1936, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Nikula Riitta:  Armas Lindgren 1874-1929: arkkitehti. Suomen rakennustaiteen museo, Helsinki 1988.
Paikallissanomat 23.9.1992.
Sanomalehtileikkeet: Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.