torstai 20. heinäkuuta 2017

Maatalouslakko rikkoi välejä 100 vuotta sitten

Vuonna 1917 Suomi oli mullistusten kourissa. Keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai II oli maaliskuussa joutunut luopumaan kruunusta ja hänen tilalleen nousi porvarillinen väliaikainen hallitus, joka pyrki rauhoittamaan kuohuvan maan, tavalla tai toisella. Keisarinvallan päättymisen myötä päättyi myös meneillään olleesta maailmansodasta johtunut sotatila, jonka aikana lakkoilu oli ollut kiellettyä.

Lakkoja alkoikin syntyä nopeasti. Jo toukokuussa kesken kevätkylvöjen puhkesi Mouhijärvellä maataloustyöväen lakko, jonka päätavoitteena oli saada aikaan sopimus kahdeksan tunnin työajasta. Työantajien leirissä vaatimusta pidettiin kohtuuttomana maataloustöiden epäsäännöllisen luonteen vuoksi, koska toisinaan töitä oli yllin kyllin ja toisinaan oli hiljaisempaa. Mouhijärven lakko päättyi kestettyään yhdeksän päivää ja syntyneessä sopimuksessa työaikaa lyhennettiin keskimäärin kahdeksan tunnin mittaan.

Vuoden 1917 aikana maatalouslakkoja koettiin monella paikkakunnalla.
Tässä Vesilahden lakkolaiset marssimassa sovittelukokoukseen.
Kuva: Työväen Arkisto.
Kesän mittaan lakkoja alkoi syntyä lisää eri puolilla Satakuntaa. Suodenniemellä maatalouslakko alkoi parhaimpaan heinäaikaan heinäkuun 13. päivänä. Aluksi lakko koski maatilan töitä niin, että lakossa olevat saattoivat osallistua vain lehmien lypsämiseen – ja siihenkin vain minimimiehityksellä. Lakonalaiset työt oli määritelty tarkasti, sillä esimerkiksi maidon kantamista navetasta tai lypsämisessä käytettyjen astioiden pesemistä ei lakkolaisten voimin tehty.

Lakon pitkittyessä molemmat osapuolet hakivat ja saivat apua pitäjän ulkopuolelta. Työväki sai kokeneita lakkovahteja eniten Mouhijärven suunnasta, lakonalaiset työt taas pyrittiin tiloilla tekemään apuun pyydettyjen sukulaisten ja tuttavien kanssa. Lakon ensimmäiset päivät menivät kai jotakuinkin rauhallisesti ja ehkä vähän molemminpuolisen hämmennyksenkin vallitessa, mutta jo heinäkuun 17. päivänä sattui Kiikoisten (nyk. Kiikoistenmaa) kylässä Hujon talolla lakkolaisten ja lakonalaisia töitä tekevien välillä yhteenotto. Samoihin aikoihin nujakoitiin myös Mustapäässä ja 20. päivänä Leppälammilla ja Sävissä. Vielä 22. päivänä heinänkorjuu muuttui käsirysyksi Pajuniemessä Vanhankulun niityllä.

Pitkittynyt lakko sai palstatilaa maan eri
puolilla. Vakka-Suomi -lehti kertoi
26.7.1917, että Suodenniemellä
oli vallalla täysi anarkia.
Yksi syy yhteenottojen suureen määrään oli siinä, että järjestysvalta Suomessa oli tuolloin heikoissa kantimissa: poliisivoimia Suodenniemellä edusti vain konstaapeli ja maanviljelijä Johan Helin. Toinen järjestyksen takaaja, Suomen oma sotaväki, oli puolestaan lakkautettu jo vuosia aiemmin. Venäläistä sotaväkeä olisi ollut runsaasti, mutta osa siitä odotti kevään vallankumouksen seurauksena jo kotiinpaluuta ja osa oli pahasti radikalisoitunut. Kukaan ei olisi voinut tietää, kenen puolella sotilaat olivat olleet, jos heitä olisi paikkakunnalle tullut. Mouhijärven nimismies Otto Wahlroos ja hänen esimiehensä Tyrvään kihlakunnan kruununvouti Arno Rydman pyrkivät järjestystä turvaamaan, mutta kaksin hekään eivät voineet tapahtumien vyöryä pysäyttää.

Kun tilanne ei osoittanut ratkeamisen merkkejä, laajentui lakko heinäkuun 23. päivänä niin, että talon omakaan väki ei saanut lakonalaisia töitä enää suorittaa. Näihin aikoihin Suodenniemeltä kiiri viestejä läänin kuvernöörille Turkuun ja aina Helsinkiin saakka ja paikkakunnalle alkoi saapua välittäjiä molemmista suunnista. Tunnetuimmat heistä olivat silloiset prokuraattori P. E. Svinhufvud ja senaattori Allan Serlachius, jotka kävivät sovittelemassa lakkoa heinäkuun 27. ja 28. päivänä. Sopimukseen ei kuitenkaan päästy ja samana päivänä kuin Svinhufvud ja Serlachius lähtivät Suodenniemeltä, tapahtui Pohjakylässä Tahlon pellolla ehkä lakon tunnetuin yhteenotto rukiinleikkuuseen ryhtyneiden tilallisten ja lakkolaisten välillä.

Sosialidemokraatti-lehti esitti asian
lakkolaisten näkökulmasta 28.7.1917.
Kuten kiistoissa yleensäkin, olivat lakon
osapuolten näkemykset tapahtumista
toisistaan poikkeavia.
Suodenniemen pitkäksi venynyt lakko päättyi lopulta elokuun 1. päivän vastaisena yönä ja päivän valjettua solmittiin alempana oleva työehtosopimus. Sellaisiin päättyivät monet lakot muuallakin Satakunnassa. Sopimus oli kompromissi, jossa molemmat osapuolet saivat osan tavoitteistaan läpi. Työajasta sovittiin samoin kuin keväällä Mouhijärvellä.

Sopimus palautti laihan sovun pitäjään mutta jännitteet eivät hävinneet mihinkään. Nyt oli nähty ensi kertaa, kuinka väkijoukot kävivät Suodenniemelläkin toistensa kimppuun eikä esivalta voinut tilanteeseen juuri puuttua. Lakon seurauksena keväällä perustettu Suodenniemen maataloustuottajain liitto muutti elokuun 15. päivä nimensä Suodenniemen suojeluskunnaksi. Työväenkaartejakin alkoi jo joihinkin osiin maata ilmestyä. Syytä huoleen oli yhä enemmän.

Lähteet:
Suodenniemen maatalouslakkoon liittyvät todistajankertomukset. Kopiona tekijän hallussa.
Kaarle Rouhun muistelmakirjoitus liitteineen sisällissodasta ja sen taustoista. Laatimisvuosi 1936. Vapaussodan Rintamamiesten liitto ry:n arkisto (T 15834-15835/07; Mouhijärvi), Kansallisarkisto.
Suodenniemen suojeluskunnan historiikki. Suojeluskuntajärjestön historian ainekset. Suojeluskuntain yliesikunnan valistusosaston arkisto (F-158), Kansallisarkisto.
Aamulehti 14.8.1917, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Satakunta 18.8.1917, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Piilonen Juhani: Sastamalan historia 3: 1860-1920. Sastamalan historiatoimikunta, Vammala 1997.


Työehtosopimus, tehty Suodenniemen
maanviljelystuottajain ja työntekijöiden välillä

1) Työaika maanviljelys- ja sekatöissä on touko-, kesä-, heinä- ja elokuussa yhdeksän (9) tunt. syys-, loka-, maalis- ja huhtikuussa kahdeksan (8) tunt. sekä marras-, joulu-, tammi- ja helmikuussa seitsemän (7) tuntia. Työaika on järjestettävä kello 6 aamulla ja kello 7 illalla välisellä ajalla. Sunnuntailevoksi lasketaan aika lauantai- ja juhla-aattoina illasta kello 5 seuraavaan arkiaamuun kello 6. Työaika on käytettävä tehokkaaseen työhön.
2) Ylityöstä maksetaan 50 % ja pyhätyöstä 100 % korotus. Ylityöt on työntekijä velvollinen tekemään, ei kuitenkaan enempää kuin 10 tunt. viikossa ja 200-250 tunt. vuodessa. Kaupunki-, mylly- y.m. matkat jäävät keskinäisen sopimuksen varaan.
3) Työhönmeno talosta tapahtuu työajalla ja työstä paluu työntekijän ajalla, ellei matka ole 3 km. pitempi. Palkka on maksettava vähentämättömänä työpäivien lyhentämisestä huolimatta.
4) Karjanhoitoon ja ruokintaan välittömästi kuuluvissa töissä on työpäivän pituus kautta vuoden 8 tunt. Työaika on järjestettävä kello ½ 6 aamulla ½ 8 illalla välisellä ajalla työnantajan ja työntekijän keskinäisen sopimuksen mukaan, kuitenkin niin, että työntekijä saa päivällä yhtämittaisen vapaa-ajan, jona aikana voidaan työntekijän ja työnantajan yhteisestä sopimuksesta tehdä ylityötä, josta maksetaan samoin kuin 2) kohdassa on ylityöstä mainittu. Sunnuntaina ja juhlapäivinä tehtyä työtä ei lasketa ylityöksi, samoin ei hevosten ruokintaa, mutta myönnetään karjanhoitajille 1 vapaapäivä kuussa täydellä palkalla marrask. 1 päivään ja siitä lähtien 2 päivää kuukaudessa niinikään täydellä palkalla.
5) Tämän sopimuksen alaisissa töissä työaikaan ja ylityöhön nähden työntekijäin ja työnantajain välillä sattuvat erimielisyydet, ellei muuten sovita, ratkaisee sovinto-oikeus, johon kumpikin riitapuoli valitsee 2 jäsentä ja nämä yhteisesti puheenjohtajan. Ellei jäsenet voi sopia puheenjohtajasta määrää sen kihlakunnan tuomari. Ellei toinen riitapuoli 14 päivän kuluttua kehoituksen saatuaan valitse jäsentä sovinto-oikeuteen, on sovinto-oikeutta pyytäneellä oikeus, ellei vastapuoli ole laillista estettä esittänyt, yhdessä kunnallislautakunnan esimiehen kanssa valita jäsenet sovinto-oikeuteen ja voidaan asia sovinto-oikeudessa päättää vaikkei toinen riitapuoli itse tai asiamiehen kautta paikalle tulisi. Sovinto-oikeuden päätös on sitova.
6) Tämän sopimuksen alaisia ovat kaikki torpparit, mäkitupalaiset, mies- ja naispalvelijat sekä sekatyöläiset Suodenniemen kunnassa.
7) Työnantaja on velvollinen ottamaan kaikki ennen lakkoa työskennelleet työntekijät. Boikoteeraus lakon johdosta ei saa tulla kysymykseen kummaltakaan puolelta.
8) Lakon aikana rästiin jääneet työ- ja veropäivät katsotaan puoleksi suoritetuiksi, ja on toinen puoli suoritettava ennen lokak. 1. p. Ns. reservit ovat suoritettavat.
9) Sopimus pysyy voimassa 1 päivään toukok. 1918 ellei laki työpäivästä maalla sitä ennen toisin määrää ja jatkuu edelleenkin vuosittain ellei sitä 1 kuukautta ennen irtisanota.
10) Tätä sopimusta on tehty kaksi samanlaista kappaletta, toinen työnantajia ja toinen työntekijöitä varten.
11) Lakon aikana sattuneet siviililuontoiset tapaukset unhoitetaan molemmin puolin. Rikosoikeuden alaan kuuluvat tapaukset jäävät kunkin asianomaisen itse ratkaistaviksi.

Suodenniemellä 1 pnä elokuuta v. 1917.

Suodenniemen maataloustuottajain liiton puolesta:
Johan Helin (puheenjohtaja), Paavo Pukka (Kela), Evert Kukkula, Vihtori Kotajoki, Vihtori Vanhakulku, O. Mäkinen, I. Iitu.

Suodenniemen työntekijäin valtuuttamat:
G. Lagerspets (puheenjohtaja), W. Huhtala, E. Harju, Urho Sillanpää, N. Mäkinen, Kalle Laurila.

Allekirjoitukset omakätisesti kirjoitetuiksi todistavat, aika ja paikka kuin yllä:
H. Erikson
Juho Peura

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Prikaatin miehet Krivin talvitaisteluissa

Juna työntyi vaivalloisesti eteenpäin talvisessa maalaismaisemassa Laatokan pohjoispuoleisessa Karjalassa. Se oli täynnä miehiä, aseita, hevosia ja ajoneuvoja. Kyydissä olivat 3. Prikaatin II pataljoonan pääosat, vain 5. komppania oli jäänyt odottamaan myöhempää kuljetusta. Oli tammikuun 26. päivä vuonna 1942.

Matkalla oltiin tuolloin jo kolmatta päivää. Liikkeelle oli lähdetty Kivennapaan kuuluvalta Raivolan asemalta Karjalan kannakselta. Sinne joukko oli raivannut tiensä edellisen syksyn hyökkäysvaiheen aikana Suomenlahden rantaa pitkin edeten. Tammikuussa joukon nimi oli vaihtunut Jalkaväkirykmentti 3:sta (JR 3) 3. Prikaatiksi (3.Pr.). Siitä minne nyt oltiin menossa, ei juuri kenelläkään ollut tietoa, mutta matkalla oli ohitettu muun muassa Viipurin lähellä sijaitseva Simola, Sortavala sekä Suistamon Loimolan taajama. Itä-Karjalaa kohti oltiin siis matkalla. Pääosa prikaatista oli lähtenyt jo tätä ennen lähteneen junan matkaan, joten isommasta liikkeestä oli mitä ilmeisimmin kyse.

Krivin taistelumaastoa tutkitaan helmikuun alun
vastahyökkäyksen jälkeen. Kuva: SA-kuva 111014.
Ylhäällä johtoportaassa liikkeen tarkoitus oli sitäkin selvempi: venäläiset olivat käynnistäneet uudenvuodenpäivänä 1942 hyökkäyksen Maaselän kannaksella Äänisjärven ja Seesjärven välillä. Hyökkäys ehti tehdä suomalaisten puolustuslinjaan kilometrien syvyisen painauman, ennen kuin uuvuksiin asti taistelleet puolustajat saivat sen padottua. Takaisinvaltaamiseen niistä ei kuitenkaan ollut, joten tehtävä uskottiin Kannakselta siirrettäville lisävoimille, joista yksi nyt matkalla oleva 3. Prikaati oli. Suodenniemeläisistä sen riveissä olivat ainakin Väinö Aaltonen, Esa Antila, Kauko Nevanranta, Aaro Takala ja Arvi Tuominen.

Saavuttuaan määränpäähänsä Karhumäen pohjoispuolelle prikaati ryhtyi nopeasti hyökkäystoimiin. Liikkeelle lähdettiin 6.2. klo 2 yöllä ja Muurmannin radan varrella useiden rautateiden risteyskohdassa sijaitseva Krivi vallattiin takaisin samana aamuna klo 9.30. Pian sen jälkeen vihollinen saatiin mottiin. Siellä käytiin kovia kamppailuja korsuihin ja muihin rakennelmiin linnoittautuneita punasotilaita vastaan, sillä heidän lumeen varustellut asemansa voitiin nujertaa vain tarkoilla käsikranaatti- ja kasapanosiskuilla. Taisteluita piti käydä lähes 30 asteen pakkasessa yli yön, kunnes motti seuraavana päivänä kukistui.

3. Prikaati siirtyi Kannakselta kannakselle tammikuun 1942 lopussa.
Näissä kahden päivän aikana raivonneissa taisteluissa 3. Prikaati menetti kaatuneina, haavoittuneina ja paleltuina yhteensä noin 450 miestä. Neuvostojoukkojen tappiot yksinomaan kaatuneina laskettiin samana aikana noin 3200 miehen suuruisiksi. Seuraavina päivinä venäläiset tekivät joukon vastahyökkäyksiä voimatta kuitenkaan muuttaa tilannetta edukseen.

Krivin takaisinvaltauksen päätyttyä 3. Prikaati jäi rintamavastuuseen etulinjaan. Seuraavat päivät kuluivat asemia rakennellessa ja parannellessa vihollisen häiritessä töitä siten kuin se parhaiten taisi. Pakkanen alkoi osoittaa lauhtumisen merkkejä ja oli helmikuun puolivälin jälkeen kohonnut alle kymmenen pakkasasteen lukemiin.

Sotatoimet jatkuivat päivästä toiseen mutta koviksi ne yltyivät jälleen 25. helmikuuta, kun Krivillä olevan Vääräjärven luona alettiin tehdä vielä yhtä rintaman oikaisua. Taisteluiden kovuudesta kertoo, että eräs hyökkäykseen osallistuneista joukkueista kutistui iltapäivään mennessä 7 miehen vahvuiseksi. Iltaan mennessä tavoitteet kuitenkin saavutettiin. Näissä taisteluissa suodenniemeläisistä haavoittui Arvi Tuominen.

Aaro Takala
Helmikuun 26. päivän kohdalla II pataljoonan ja siihen kuuluneen 6. komppanian sotapäiväkirjoissa kuvataan koko päivän riehuneita taisteluita, joiden lopulla 6. komppania vaihdettiin pois etulinjasta. Päivän taistelut vaativat pataljoonasta kaatuneina neljä miestä, joista yksi oli pajuniemeläinen 22-vuotias Aaro Takala.

26. päivän iltana venäläiset virittivät linjojen väliin metrien pituisen punaisen lakanan, jossa luki: ”Suomalaiset sotilaat! Lopettakaa järjetön sota ja palatkaa koteihinne.” Seuraavana aamuna se pyyhkäistiin konepistoolitulella matalaksi. Sota ei osoittanut loppumisen merkkejä.

Lähteet:
3. Prikaatin 6. komppanian (6./3. Pr.) sotapäiväkirja (SPK 20273), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
3. Prikaatin II pataljoonan (II/3. Pr.) sotapäiväkirja (SPK 20344), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
3. Prikaatin taistelukertomus Krivin taisteluista 6.-12.2.1942 (SPK 20201), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Kaatuneiden pääkortisto 1941-1945 (T 20408), Kansallisarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jatkosodan historia 3. WSOY, Helsinki 1991.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Aaro Takalan valokuva tekijän luvalla edellä mainitusta Sakari Jankkarin kirjasta.
Karttapohja: Itä-Karjalan kartta vuodelta 1934 (uusintapainos tehty vuonna 1941), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

torstai 25. toukokuuta 2017

Espanjantauti oli tuttu vieras Suodenniemelläkin

Vuonna 1918 kuultiin Espanjasta pelottavia uutisia. Siellä oli tavattu vaarallista influenssaa, joka kaatoi kansaa sairasvuoteelle. Maan kuningaskin oli sänkypotilaana. Tautiin kuului liittyvän myös poikkeuksellisen korkea kuolleisuus ja se niitti erityisesti parhaassa iässä olleita 20-40-vuotiaita ihmisiä. Mitä ei vielä tiedetty, oli se, että influenssa koetteli myös Ranskaa, jonka meneillään olleesta maailmansodasta johtunut sensuuri esti tautitapauksista kertomisen. Tauti jäikin hieman epäreilusti historiaan espanjantaudin nimellä. Se raivosi ennennäkemättömällä voimalla sairastuttaen 20 tai jopa 50 prosenttia maailman ihmisistä. Hautaan se vei 50-100 miljoonaa heistä, joista Suomessa ehkä noin 25 000 ihmistä.

Juho Karo oli Suodenniemeltä ensimmäinen,
jonka kuolemaan espanjantauti yhdistettiin.
Tämä hänen kuolinilmoituksensa julkaistiin
Satakunnan Kansassa 21.11.1918.
Taudin epäillään saaneen alkunsa Kansasista Yhdysvalloista, josta se levisi Länsi-Eurooppaan sinne saapuneiden amerikkalaissotilaiden mukana. Saattoi se tosin olla Euroopastakin lähtöisin. Sieltä se joka tapauksessa levisi ympäri maailmaa säästämättä inuitien syrjäisiä kyliä sen enempää kuin Tyynenmeren kaukaisia saariakaan. Suomeen tauti levisi syksyllä 1918.

Espanjantaudin vaikutukset Suodenniemellä ovat kiinnostaneet minua jo jonkin aikaa kuultuani taudista kertovan radio-ohjelman. Tapahtumien päälähde, Suodenniemen seurakunnan kuolleiden luettelo vuosilta 1918-1920 on kuitenkin ollut visusti Sastamalan seurakunnan suojissa. Suunnilleen kuukausi sitten tapahtui mieluisa käänne, kun Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen aktiivit kävivät sen siellä kuvaamassa. Digitoitu luettelo onkin nyt yhdistyksen jäsensivuilla myös kaltaisteni kotisohvalla viihtyvien ulottuvilla. Kiitos siitä ahkerille vapaaehtoisille!

Kuolleiden luetteloa tutkimalla kävi ilmi, että marraskuussa 1918 keuhkokuumeen uhriksi joutuneiden määrä Suodenniemellä kääntyi jyrkkään kasvuun. Se viittaa espanjantaudin saapumiseen paikkakunnalle, sillä keuhkokuume oli ja on voimakkaan influenssan tavallinen jälkitauti. Tuon ajan antibiootittomassa maailmassa se koitui monen kohtaloksi. Kävinkin luettelon kuolinsyysarakkeista läpi niin keuhkokuume- kuin espanjantautitapaukset ja merkitsin tulokset yhdessä ja erikseen oheisiin kaavioihin.

Influenssapandemian aikana myös keuhkokuumekuolleisuus nousi
huippuunsa. Ilmiöt todennäköisesti liittyivät toisiinsa. Espanjantautia
merkittiin kuolinsyyksi huomattavan pitkään, mutta kaavion
ensimmäisten ja viimeisten vuosien keuhkokuumekuolemat eivät ilmeisesti
liity espanjantautiin. Ne ovat mukana osoittamassa keuhkokuumekuolemien
tavanomaista tasoa. Vuoden 1918 keuhkokuumetapauksista yksi
on epävarma ja vuoden 1919 tapauksista yksi osui Amerikkaan siirtolaiseksi
lähteneen suodenniemeläisen kohdalle.
Ensimmäinen suoraan espanjantautiin viittaava merkintä Suodenniemellä koskee pajuniemeläistä Juho Karoa, jonka 14.11.1918 tapahtuneen kuoleman syyksi on luetteloon merkitty keuhkokuume (espanjalainen). Tuolloin tauti selvästi jo jylläsi pitäjässä, koska espanjalaiseen tai keuhkokuumeeseen menehtyneitä oli yksin marraskuussa kolme – saman verran kuin keuhkokuumeeseen kuolleita vuosien 1914-1916 aikana yhteensä. Vuonna 1919 keuhkokuumeeseen menehtyneitä oli viisi (plus yksi siihen Amerikassa kuollut suodenniemeläinen siirtolainen) mutta espanjantautiin ei yllättäen yhtään. Tämäkin todistaa mielestäni siitä, että espanjantauti joko diagnosoitiin toisinaan keuhkokuumeeksi tai influenssa eteni usein keuhkokuumevaiheeseen, mikä sitten oli lopullinen kuolinsyy.

Influenssa- ja keuhkokuumekuolleisuus pysyi Suodenniemellä korkealla vielä vuosina 1920-1922 vaatien yhteensä 16 uhria. Koska influenssapandemian katsotaan päättyneen vuoden 1920 loppuun mennessä, on erikoista, että vuosina 1921-1922 espanjantauti merkittiin edelleen kuolinsyyksi seitsemän kertaa ja kerran vielä vuonna 1924. Voi olla, että muutkin influenssat diagnosoitiin espanjantaudiksi vielä jonkin aikaa pandemian päättymisen jälkeen. Joka tapauksessa keuhkokuumekuolleisuus palasi takaisin vuosien 1914-1917 tasolle vasta vuosina 1923-1925 vietyään siinä välissä pitäjän suunnilleen 3000 asukkaasta noin prosentin ennenaikaiseen hautaan. Vaikka kuolleiden luku oli korkea, se onneksi oli oleellisesti pienempi kuin taudin pahimmin runtelemalla seudulla: kaukana Inarissa espanjantauti vei melkein kymmenen prosenttia pitäjän väestöstä vain kahdessa kuukaudessa.

Influenssa iski kovaa nuorimpaan ikäryhmään. Alle 2-vuotiaita uhreja
oli kymmenkunta. Kuolinsyyksi todettiin tavallisesti keuhkokuume. Vain
vanhimmassa ikäryhmässä espanjantautia havaittiin sitä useammin.
Huomioitakoon tässäkin, että vanhimmassa ikäluokassa yksi
keuhkokuumekuolemista on epävarma ja 20-39 -vuotiaiden ryhmässä
yksi on Amerikassa siirtolaisena menehtynyt.
Espanjantaudin uhrien luetteloa tutkiessa huomio kiinnittyy moniin raskaisiin tragedioihin. Kuten sanottu, tavallisesti espanjantauti vei parhaassa työiässä olevia 20-40-vuotiaita ja sen ajatellaan usein kohdelleen lempeämmin lapsia ja vanhuksia. Suodenniemellä uhreiksi joutuivat kuitenkin usein pikkulapset, sillä vuosien 1918-1923 aikana hieman yli 30 uhrista yhdeksän oli alle 2-vuotiaita – siis useampi kuin joka neljäs. Samassa ajassa luultavasti sadat suodenniemeläiset olivat sairastaneet taudin ja saaneet sitä vastaan elinikäisen suojan.

Eräs huomiota herättävä kohtalo korkean keuhkokuumekuolleisuuden ajalta on taipalelaisen Selma Kotajoen menehtyminen toukokuussa 1922: kun perheen isä Vihtori oli surmattu sisällissodan aikana, jätti Selman kuolema orvoiksi viisi alaikäistä lasta.

Kuolleet haudattiin luultavimmin nykyiselle vanhalle hautausmaalle. Kari Vestolan kokoaman luettelon perusteella Juho Ahosen, Matilda Kepulin, Selma Kotajoen, Elli Lähteenmäen, Heikki Mustapään ja Juha Rintasen hautakivet ovat siellä edelleen olemassa.

Espanjantauti on surullinen jakso influenssan historiassa. Sen voimasta kertoo sekin, että kun tutkijaryhmä vuonna 2006 eristi ikiroutaan haudatusta vainajasta toimintakykyisen viruksen, sen havaittiin lisääntyvän 50-kertaisella nopeudella tavalliseen kausi-influenssavirukseen verrattuna. Uutta pandemiaa on ennustettu viime aikoina useasti, mutta onneksi ennusteet ovat jääneet toteutumatta. Toivoa sopii, että jos vaaralliseksi muuntunut influenssa jälleen palaa, pääsimme siitä vähemmällä kuin mitä esi-isämme satakunta vuotta sitten.

Lähteet:
Suodenniemen seurakunnan kuolleiden luettelo (vuodet 1914-1925), Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen (SSHY) kuvatietokanta.
Kärjä Anu-Maija: Espanjantauti – influenssapandemioista pahin. Ylen Akuutin verkkosivu.
Linnanmäki Eila: Espanjantauti Suomessa: influenssapandemia 1918-1920. SKS, Helsinki 2005.
Linnanmäki Eila: Kun espanjantauti riehui Suomessa: influenssaepidemia vv. 1918-1920.
Raivio Jarmo: Espanjantauti: vanha tappaja herätettiin henkiin. Suomen Kuvalehti 2005.
1918 flu pandemic, Wikipedia.
Lehtileike: Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.


Espanjantautiin tai keuhkokuumeeseen Suodenniemellä
vuosina 1918-1925 menehtyneet järjestettynä kylittäin aikajärjestykseen

nimi
kylä
kuolinaika
kuolinsyy*
ikä
Juho Ville Mäkipää
Eskola
11.12.1918
keuhkokuume??
73 v
Juho Vihtori Ahonen
Eskola
18.5.1922
keuhkokuume
48 v
Frans Vihtori Peltonen
Jalkavala
15.6.1918
pneumonia
[=keuhkokuume]
45 v
Urho Iisakki Fransinpoika
Huhdanpää
Kiikoinen
12.11.1918
influenssa
1 v
Juha Juhonpoika Rintanen
Kittilä
19.1.1919
keuhkokuume
45 v
Frans Eemeli Haapaniemi**
Kittilä
25.8.1919
keuhkokuume
27 v
Elli Maria Myllymäki
Kouraniemi
7.1.1922
espanjantauti
1 v
Heikki Aukusti Mustapää
Lahdenperä
15.5.1921
keuhkokuume
11 kk
Arvo Vihtori Vartti
Lahdenperä
17.9.1921
keuhkokuume
2 kk
Johannes Anselmi Hykkyri
Leppälammi
29.5.1918
keuhkokuume
22 v
Vilhelmiina Vuoltee
Leppälammi
6.12.1921
espanjantauti
72 v
Helmi Heleena Mäkelä
Makkonen
27.11.1918
espanjalainen
2 v
Juho Ville Juhonpoika Karo
Pajuniemi
14.11.1918
keuhkokuume
(espanjalainen)
60 v
Eino Einari Aaltonen
Pajuniemi
29.12.1919
keuhkokuume
3 kk
Matilda Kallentytär Kepuli
Pajuniemi
28.1.1922
espanjantauti
63 v
Esteri Kyllikki Haavisto
Pajuniemi
22.3.1923
keuhkokuume
8 kk
Kaarle Aleksius Männistö
Pajuniemi
23.4.1925
pneumonia
42 v
Vihtori Fabian Heikkilä
Peräkunta
7.8.1919
keuhkokuume
20 v
Hilma Karoliina Näätäkoski
Peräkunta
16.2.1920
espanjantauti
55 v
Kaarle Jalmari Haavisto
Peräkunta
17.2.1920
espanjantauti
39 v
Iivari Alakalhunmaa
Peräkunta
24.1.1924
espanjantauti
9 v
Kaarlo Ilmari Uusimaa
Pohjakylä
4.1.1920
keuhkokuume
1 v
Matilda Aho
Pohjakylä
19.11.1921
espanjantauti
19 v
Alfred Grönroos
Pohjakylä
23.1.1922
espanjantauti
66 v
Juho Kustaa Rajamäki
Suodenniemi
27.1.1919
keuhkokuume
66 v
Hilma Juhontytär Mansikkamäki
Sävi
16.9.1918
keuhkokuume
31 v
Martta Susanna Kalliomäki
Sävi
16.4.1919
keuhkokuume
1 kk
Toivo Kalliomäki
Sävi
16.2.1920
espanjantauti
28 v
Emma Maria Setälä
Sävi
1.12.1921
espanjantauti
30 v
Elli Esteri Lähteenmäki
Sävi
21.1.1923
keuhkokuume
10 kk
Suoma Maria Alpiinuksentytär
Vilenius
Taipale
19.11.1919
keuhkokuume
20 v
Nestori Myllymäki
Taipale
1.4.1921
keuhkokuume
38 v
Iida Vilhelmiina Nieminen
Taipale
22.12.1921
keuhkokuume
17 v
Selma Karoliina Kotajoki
Taipale
15.5.1922
espanjantauti
50 v

* Taulukko sisältää kaikki mainittuna aikana keuhkokuumeeseen tai espanjantautiin kuolleiksi ilmoitetut. Koska keuhkokuumeen saattoi tietenkin saada ilman influenssaakin, lienee taulukossa muutama espanjantaudista riippumatta menehtynyt. Tavallisena aikana keuhkokuumekuolemia oli Suodenniemellä 0-2 tapausta vuodessa.
** Kuoli Amerikassa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...