lauantai 29. huhtikuuta 2017

Ahvenanmaalta Kiestingin saloille

Muistaakseni kaikki tähän saakka täällä blogissa selvittelemäni suodenniemeläisten jatkosodan sotatiet kulkevat niin, että yksikön kokoontumispaikalta on siirrytty itärajan tuntumaan ja siitä sotatoimien alettua rajan yli. Siksi olikin jännittävää seurailla toisenlaista polkua Jalkaväkirykmentti 14:n 1. komppanian (1./JR 14) matkassa, jonka tie vei sodan alettua ensin länteen ja sittemmin pohjoisen suuntaan. Näissä retkissä oli suodenniemeläisistä mukana ainakin puuseppä ja kersantti Ahti Heimola.

Jalkaväkirykmentti 14 koottiin Turussa, mikä selittää suodenniemeläisten vähäistä määrää tämän joukon riveissä. Voi olla, että Taipaleen kylästä kotoisin ollut Heimola olisi ollut Turussa puusepäntöitään tekemässä, vaikka olikin kirjoilla kotipitäjässään. Suuri osa rykmentin miehistöstä oli Turusta, minkä vuoksi joukon saaminen perustamispaikalle tuotti hankaluuksia. Tämän oletettiin johtuneen siitä, että jokainen halusi pitkittää lähtöään viettääkseen mahdollisimman paljon aikaa omaistensa kanssa.

Ahvenanmaalta Jalkaväkirykmentti 14 siirrettiin Kalastajasaarennon
jylhiin maisemiin. Puuttomilla selkosilla linnoitteet rakennettiin
kivenlohkareista kokoamalla. Kuva: SA-kuva 102498.
Kun rykmentti oli lopulta saatu kootuksi, se lähetettiin Ahvenanmaalle. Tehtävä oli miehille sopiva, sillä joukossa oli monia ruotsinkielentaitoisia. Saaristomerellä saatiin tieto Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon ja pian sodan ääniä alkoi kuulua kaukaisuudesta. Myös saksalaisia moottoritorpedoveneitä nähtiin. Rauhallinen merimatka päättyi Eckerössä sijaitsevaan Torpin kylään.

Ahvenanmaalla sota oli kaukana. Lähinnä siitä tiedettiin kaukaa kuuluvan ammunnan ja satunnaisten ilmahälytysten kautta, mutta ”jyvälle” saatiin vain muutamia rusakoita. Aika kului leppoisasti saunoen ja uiden ja paikallisten kanssa aikaa viettäen. Toki vartiotakin pidettiin ja varustelutöitä tehtiin. Vieläköhän noista töistä on jälkiä Torpin kylän ympäristössä?

Saaristolaiselämä päättyi epäilemättä ennen aikojaan, kun käsky marssivalmiuteen siirtymisestä saapui heinäkuun alkupäivinä. Pian oltiin Maarianhaminassa, josta alkoi matka kohti uusia maisemia. Turusta jatkettiin halki koko Suomen, sillä määränpää oli kaukana pohjoisessa Petsamon tienoilla. Rovaniemen lähellä Muurolan asemalla nähtiin ensimmäisen kerran sotasairaalaan siirrettäviä haavoittuneita, joiden rintamakokemuksista kyseltiin innokkaasti.

Perille Jäämerelle saavuttiin saksalaisten kuljettamana parin viikon matkan jälkeen. Petsamossa oltiin aseveljien muonissa ja saatiin nautiskella sellaisista ylellisyyksistä kuin suklaasta, sikareista ja marmeladista. Entiset rauhalliset ajat olivat kuitenkin ohi, koska nyt oltiin jo kovan edessä. Käynnissä olivat totiset kamppailut Neuvostoliiton yhden elinhermon eli Muurmannin radan katkaisusta. Rajut taistelut näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat.

Lähdettyään Kalastajasaarennolta Jalkaväkirykmentti suuntasi Vienaan. Marraskuun
1941 alussa se hyökkäsi kartassa näkyvän ympyrän osoittamalla alueella.
Tavoitteena oli joko asemien paikallinen parantaminen tai kartassa näkyvä Louhi, joka oli
yksi Muurmannin radan väliasemista. Pääsy sinne olisi voinut muuttaa koko toisen
maailmansodan kulun, mutta sinne etenemisen tiellä oli myös diplomaattisia esteitä.
Kalastajasaarennon mantereeseen liittäneelle kannakselle sijoitettu komppania joutui useisiin vaikeisiin paikkoihin. Erityisen paha oli Harakanpesäksi kutsuttu asema, joka oli vuonon rannalle kalliolle kivistä koottu varustus, jonka suojissa kaikenlaisten aseiden tulessa pyrittiin selviytymään. Tykistöiskujen paineaallot meinasivat väkisin viedä mennessään sileää kalliota vasten painautuneet miehet, minkä lisäksi kimmokkeet uhkasivat hyvinkin suojautunutta. Elokuun loppuun mennessä taistelut olivat koituneet komppaniassa jo kymmenen miehen kohtaloksi.

Tännekään ei jääty pysyvästi vaan pois lähdettiin lokakuun alussa. Se oli kovia kokeneille sotureille helpotus. Sotapäiväkirjakin kertoo heti pois lähtemisen jälkeen, että mieliala joukossa oli reipas, koska Kalastajasaarennon rasitukset oli saatu siirtää muistojen joukkoon.

Seuraavaksi siirryttiin Vienan Karjalan suuntaan. Lokakuun puolessa välissä oleskeltiin Kuusamossa, josta jatkettiin rajan taakse Kiestinkiin. Sielläkin taisteltiin rinta rinnan saksalaisten kanssa, jotka olivat seudulla rintamavastuussa. Kiestingissä nähtiin ensi kertaa Itä-Karjalan kyliä, joita siihen saakka oli nähty vain edellisten vuosikymmenten kansallisromanttisissa kuvissa.

Ahti Heimola
Näihin aikoihin kamppailua käytiin rintaman lisäksi diplomaattien pelikentillä. Lokakuun lopulla Yhdysvallat jätti Suomelle nootin, jossa se vaati Muurmannin radan katkaisuun tähtäävien sotatoimien keskeyttämistä. Ymmärrettiin, että radan katkeamisella voisi olla valtavat seuraukset Neuvostoliiton pärjäämiselle taistelussa Saksaa vastaan. Tämä ulkopoliittinen ottelu oli vielä ratkaisematta, kun Heimolan komppania komennettiin jälleen sotatoimiin. Se oli asemissa Kiestingin itäpuolella, kun se määrättiin hyökkäämään itään kohti Louhea, joka oli yksi Muurmannin radan väliasemista. Murtautuminen vihollislinjojen läpi onnistui mutta omiltakaan tappioilta ei vältytty. Seuraavana eli marraskuun kolmantena hyökkäys jatkui ja päivän aikana saatiin sotasaaliiksi erilaista tykkikalustoa. Vastarinta voimistui jatkuvasti ja erityisesti vihollisen panssarintorjuntatykki niitti ensimmäisen komppanian miehiä. Tässä taistelussa komppanian riveistä kaatui kuusi miestä, joista yksi oli 29-vuotias Ahti Heimola. Hän on viimeinen jatkosodan hyökkäysvaiheessa menehtynyt, joka on haudattu Suodenniemen sankarihautausmaalle.

Pian näiden tapahtumien jälkeen rintama rauhoittui, kun Suomen korkeimmat päättäjät presidentti Risto Ryti etunenässä puuttuivat Kiestingin suunnan tapahtumiin. Epäselväksi kai lopulta jäikin, oliko marraskuun alun hyökkäyksen tarkoituksena ylipäätään radan katkaisu vai pelkästään edullisempien puolustusasemien havittelu. Nootti puri, eikä Kiestingistä enää tarvinnut radanvaltaushommiin lähteä, vaikka sen liikennettä käytiinkin usein häiritsemässä.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 14:n 1. komppanian (1./JR 14) sotapäiväkirja (SPK 10565), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Kaatuneiden pääkortisto 1941-1945 (T 20408), Kansallisarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Erho Kaarlo: Tukikohta "Harakanpesä" Jäämeren rintamalla. Kansa taisteli -lehti 10/1965, s. 302-304.
Jatkosodan historia 4. WSOY, Porvoo 1993.
Pohjois-Suomi jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941. Wikipedia.
Ahti Heimolan valokuva: Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy (Naantali 1979).
Karttapohja: Itä-Karjalan kartta vuodelta 1934 (uusintapainos tehty vuonna 1941), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Vanhan valokuvan arvoitus

Sain hiljattain viestin Suodenniemen historiasta hyvin perillä olevalta Kari Vestolalta. Hän oli katsellut Gunnar von Hertzenin Suodenniemeltä sisällissodan aikana ottamia valokuvia ja mietimme yhdessä, missä paikoissa kuvat oli otettu ja voisiko paikkoja vielä tunnistaa maastosta. Monet kuvista olivat sellaisia, että paikkojen tunnistus vaatii maastokäyntiä. Sen sijaan tuossa alempana olevan punaisten etuvartioasemaa esittävän kuvan kuvauspaikan määrittely tuntui aluksi muita helpommalta, koska taustalla näkyvä kirkontorni on niin selkeä maamerkki. Tehtävä oli kuitenkin yllättävän hankala.

Nähdessäni kuvan ensi kerran joitain vuosia sitten oletin sen olevan Suodenniemen kylästä jostakin Luukin talon paikkeilta. Kari tuntee alueen ja tiesi sen olevan jostain muualta. Niinpä aloimmekin miettimään, voisiko otos olla Pajuniemestä, jossa kuvan ottanut von Hertzen vietti hiihtojoukkoineen suurimman osan ajasta ennen haavoittumistaan. Häneltä on vieläpä olemassa muistelmakirjoitus, jossa hän kertoo ottaneensa kuvan talosta, jonka sijainti sopisi Pajuniemen Kepulin taloon. Tämän kuvan yksityiskohdat eivät millään sopineet siihen. Kirkko nimittäin ei näy Kepulilta, etenkään niin, että itse talo olisi maantien ja takana näkyvän kirkon välissä, kuten kuvassa.

Tämä alla mainitussa Satakunnan valkoisten joukkojen komentajan Ernst
Linderin muistelmateoksessa julkaistu kuva tuotti ensin melkoista päänvaivaa.
Etsimme kumpikin tahoillamme kuvaan sopivaa taloa. Vanhat kartat ja Googlen katunäkymät eri puolilta Suodenniemeä olivat kovassa käytössä. Itse sovittelin kuvaa Uusitaloon eli Markkulaan, jonka pihassa von Hertzenin hiihtomiehet Karin keräämien tietojen mukaan näkivät punaisia. Mietin myös Koivuniemen kylää, josta kirkontorni näkyy järven takaa kuten tässä kuvassa. Kotiseutukirjan maatilamatrikkelin kuvat eivät kuitenkaan rohkaisseet ajattelemaan, että kuva olisi otettu siellä – kuten ei rohkaissut sekään käsitys, että von Hertzen ei liene kulkenut siellä kuvia ottamassa. Palat eivät vain sopineet yhteen.

Tässä vaiheessa tarinaan putkahti sattuman kautta tärkeä lisätieto. Pari viikkoa sitten sain Mikkolan Pentiltä pahvilaatikollisen Suodenniemen historiaan liittyviä aineistoja, joiden joukossa oli sisällissodan taisteluista Suodenniemellä kertova tutkielma. Sen kansilehti oli repeytynyt irti mutta Karin tarkastelussa kävi ilmi, että kyseessä on Ahti M. Kytölän vuonna 1956 laatima opinnäyte Vapaussota Suodenniemellä ja lähiympäristössä. Tämän tarinan kannalta tärkeää oli se, että tutkielmassa kerrotaan, kuinka Porin-Tampereen tietä Laviasta kirkolle päin edenneet valkoiset törmäsivät Salmenmäen pohjoispuolella punaisten etuvartiona toimineeseen taloon.

Kelan talon lohkomiskartta vuodelta 1911 muutti käsitystä Salmenmäen
lähistön asutushistoriasta. Ahlforsin rakennukset ovat mustan ympyrän
keskellä ja Salmenmäki siitä etelään tien toisella puolella.
Itselleni Salmenmäen pohjoispuoli oli yllättävä paikka, sillä sikäli kuin tiesin, siellä on jo 1900-luvun alussa sijainnut vain huvila, joka ei vähääkään muistuta etuvartioasemaa esittävän kuvan taloa. Paikka kuitenkin oli sellainen, että sieltä voisi luulla avautuvan kuvaa vastaavan maiseman. Koska alue kuului ennen Kittilän kylän Kelan taloon, kaivoin Digitaaliarkistosta esiin vuonna 1911 laaditun Kelan lohkomiskartan, joka jälleen tarjosi uuden ahaa-elämyksen.

Tuon kartan mukaan juuri Salmin huvilan kohdalla näytti sijaitsevan taloryhmä, jonka kartan selityslehdet kertoivat olevan kuudesta rakennuksesta muodostuvan Ahlforsin talon. Sen viimeiset asukkaat noin sata vuotta sitten olivat nahkurina työskennellyt Oskar Ahlfors sekä hänen perheensä. Kun karttaa katsoessa ajatteli von Hertzenin seisseen kameroineen tien eteläpuolella rakennuksista lounaaseen, alkoivat etuvartioaseman talon kuvassa näkyvät rakennukset täsmätä karttaan. Lisäksi kirkko tulisi siitä kohdasta otetun kuvan taustalle, kuten pitikin. Kari oli kanssani samaa mieltä ja pidämmekin tapausta nyt selvitettynä. Olimme molemmat yllättyneitä Ahlforsin talosta ja sen nopeasti tapahtuneesta häviämisestä. Karilla kun oli hallussaan alla oleva vuonna 1921 otettu valokuva, jossa Salmen silta ja meille tutumpi Salmin huvilakin näkyvät – samoin kuin Ahlforsin vanha rantavaja. Itse talo oli silloin jo poissa.

Vuonna 1921 otetussa kuvassa Salmin huvila näkyy jo Ahlforsin
talon paikalla. Etualalla rantavaja. Kuva: Kari Vestolan kotiarkisto, Espoo.
Tämän jutun kuvat tarjoavat lisätietoa myös Salmin huvilan iän määrittelyyn. Kun Ahlfors on kerran ollut paikallaan vielä 1918, on huvila siis rakennettu vasta sen jälkeen. Vuonna 1921 se sen sijaan on ollut olemassa, kuten Auli Horellikin kirjoittaa huvilan historiaa valottavassa kirjoituksessaan. Joitakin kysymyksiä jää silti vielä tulevaisuuteen pohdittavaksi. Ensiksikin, mitä Ahlforsin talolle tapahtui vuosien 1918 ja 1921 välillä? Entä miten juuri sen paikalle päädyttiin rakentamaan siellä edelleenkin oleva huvila? Oliko huvila alkuaankin Olga Kalvan käyttöön ajateltu? Jos jollakin on lisää tietoja tästä niin meitä olisi useampiakin asiasta kiinnostuneita.

Lähteet:
Kelan talon lohkomiskartta vuodelta 1911, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
von Hertzen Gunnar: (Kun valkoinen hiihto-osasto taisteli moninkertaista ylivoimaa vastaan) Suodenniemellä. Suomen vapaussota 1934, s. 203-208 (myös Vapaussodan kertomuksia 2, Helsinki 1935, s. 184-189).
Horelli Auli: Salmin huvilan vaiheista. Suodenniemen Joulu 2013, s. 12-15.
Kytölä Ahti M.: Vapaussota Suodenniemellä ja lähiympäristössä. Oriveden opisto 1956. Pentti Mikkolan kotiarkisto, Sastamala.
Linder Ernst: Muistelmia Suomen vapaussodasta. Otava, Helsinki 1921.

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Lääkintämiesten matkassa Kannaksella

Yksi sodan ajan vähemmän tunnetuista henkilöryhmistä olivat lääkintämuodostelmissa palvelleet miehet. Kansa taisteli –lehden hakemistoa selaamalla tai ansiokasta Jatkosodan historia –kirjasarjaa kahlaamalla ei niistä löydy paljonkaan tietoja. Niillä kuitenkin oli – kuten arvata saattaa – suuri ansio ja merkitys monien sotureiden elämän jatkamisessa haavoittumisen tai muun vakavamman vastoinkäymisen tapahduttua.

Terijoelle saapuessaan 33. Lääkintäkomppania oli selvästi
lähempänä Leningradia kuin Karjalan pääkaupunkia Viipuria.
Kuva: SA-kuva 42845.
Eräs näistä vähälle puheelle jääneistä lääkintäjoukoista oli 33. Lääkintäkomppania (33.LK). Eräs sen riveissä palvelleista oli Suodenniemen Pajuniemestä kotoisin ollut Kalle Ojala, joka oli keväästä 1932 asunut Helsingissä, kun maatyöt olivat vaihtuneet kirvesmiehen hommiin. Varusmiesaikansa Ojala oli suorittanut 1920-luvun alussa Kenttätykistörykmentti 3:ssa (KTR 3) Riihimäellä, mutta talvisodan sytyttyä hänet sijoitettiin luultavimmin rintamamieheksi korkean 37 vuoden ikänsä vuoksi 4. Lääkintäkomppaniaan (4.LK) paarinkantajan tehtäviin. Siellä hän palveli pitkään, sillä hänet näytetään lomautetun palveluksesta vasta heinäkuussa 1940.

Kalle Ojalan kotitalo Helsingin Kalliossa
on yhä paikallaan.

Kesällä 1941 jatkosodan sytyttyä tie vei jälleen Helsingin Kalliossa osoitteessa Hämeentie 22 A 5 sijainneesta kodista Kannakselle. Sodan alkaessa joukko oleskeli Vehkalahdella, josta se siirtyi Nuijamaan Kähärilään heinäkuun alussa. Sieltä se jatkoi Joutsenon Rauhan, Heinjoen, Muolaan Perkjärven ja Uudenkirkon Vammelsuun kautta Kivennavan Raivolaan, jonne se saapui syyskuun alkupuolella.

Lääkintäkomppanian päätehtävänä oli tukea etulinjan tienoilla toimineita lääkintäryhmiä, sillä jokainen komppanian kolmesta joukkueesta kykeni perustamaan tilapäisen pääsidontapaikan, jossa joukkosidontapaikalla etulinjan tuntumassa ensihoidetut potilaat saivat tarvittavaa kirurgista hoitoa ennen siirtoa jatkohoitoon kotiseudun sotasairaaloihin. Sotapäiväkirjasta päätellen sodan alkuajat olivat 33. Lääkintäkomppanian miehille varsin rauhallisia. Aika kului usein rukiinleikkuussa ja erilaisia huoltotöitä suoritettaessa. Toki haavoittuneitakin usein kuljetettiin.

Lokakuun alkupuolella joukko jätti Raivolan koulukodissa sijaitsevat tilansa ja eteni Suomenlahden rannalle Terijoelle vanhan rajan ja etulinjan läheisyyteen. Terijoella sodan vaarat olivat jo lähellä, sillä sitä murjoivat sekä rintamatoimintaan liittyneet keskitykset että sen ja Kronstadtin välillä sijainneelta Totlebenin linnoitussaarelta ammuttu raskas tykistötuli.

Kalle Ojala
Lokakuun lopulla syksy teki tuloaan Terijoelle. Lämpötila kävi aika ajoin kymmenen pakkasasteen tuntumassa ja ensilumi sateli maahan. Sotatoimia ei juurikaan esiintynyt toisinaan toistuvaa tykkitulta lukuun ottamatta. Sellainen koettiin myös lokakuun 23. päivänä, jolloin vihollisen putket sylkivät tulta Sairasautoasema 1:n lähettyville. Tämä keskitys koitui Kalle Ojalan kohtaloksi, samoin kuin kahden muun toisessa yksikössä palvelleen miehen. Kaikki kolme uhria toimitettiin Terijoen Käkösenpäässä sijainneeseen 33. Kenttäsairaalaan (33.KS), jossa 39-vuotias Ojala todettiin kuolleeksi. Perheetön sankarivainaja sai viimeisen lepopaikkansa alkuperäisen kotiseurakuntansa Suodenniemen kirkkomaalta.

Lähteet:
33. Lääkintäkomppanian sotapäiväkirja (SPK 30260), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Kalle Ojalan sotilaskantakortti, Kansallisarkisto.
Jatkosodan kenttäsairaalakortisto, Kansallisarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Forsius Arno: Suomen puolustusvoimien lääkintähuolto rintama-alueilla vuosien 1939-1945 sodissa. Esitelmä Lahden Seudun Sotaorvot ry:n seminaarissa 5.2.2009.
Kalle Ojalan valokuva tekijän luvalla Sakari Jankkarin teoksesta Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...