lauantai 28. kesäkuuta 2014

Taipale ei taittunut

Samaan aikaan kun rintama oli koetuksella sekä Kattilaojalla että Laatokan pohjoispuolella, kamppailtiin kiivaasti myös Taipaleessa lähellä Laatokan rantaa. Siellä vihollinen oli joulukuun alussa saavuttanut Taipaleenjoen ja edennyt sen yli alavaan Koukunniemeen mutta sen jälkeen rintama ei ollut enää juurikaan liikkunut. Yrityksiä oli totisesti tehty pitkin Taipaletta ja Suvannon rantaa, mutta ilman merkittäviä tuloksia.

Kuten aiemmin tässä blogissa on todettu, valtaosa suodenniemeläisistä taisteli talvisodassa Keski-Kannaksella, mutta oli pitäjäläisiä myös muilla rintamanosilla melkein koko rintaman pituudella. Taipaleeseenkin heitä oli valikoitunut muutamia. Ainakin Eino Kaasalainen, Nestori Kivikkola, Erkki Leppänen, Arvo Lähdeniemi ja Aaro Rahkjärvi palvelivat sillä suunnalla. Taipaleen Suvannon puoleiselle rannalle sijoittuneessa Jalkaväkirykmentti 21:n 1. komppaniassa  (1./JR 21) oli myös eräs suodenniemeläinen: lahdenperäläinen vänrikki Valto Hujulahti.

Valto Hujulahti
kuvattuna
upseerikurssinsa
kurssijulkaisussa.
Palvellessaan Taipaleessa Hujulahti ei ollut Kannaksella ensi kertaa. Jo varusmiesaikanaan 1930-luvun puolivälissä hän oli palvellut siellä. Silloin kuitenkin Suomenlahden rannan puolella, Terijoelle sijoitetussa Polkupyöräpataljoona 1:ssä (PPP 1). Sieltä tie oli vienyt Reserviupseerikoulun 31. upseerikurssille Haminaan, jonka 1. komppaniasta eli nk. Kärkikomppaniasta hän valmistui joulun alla 1935. Kurssijulkaisussa oli oppilaiden toisistaan kirjoittamat esittelyt, josta Valton kohdalla välittyy kai aikojen alusta jatkunut aselajien välinen leikkimielinen kamppailu:

Puolusti sekä sanan että tekojen voimalla pp:n mainetta rakuunoiden väitteitä vastaan. Kroonillinen kevyen ryhmän johtaja. Ei liikuskellut paljon Haminan metropoolissa.

Vaikkei "metropoolissa" niin liikkunutkaan oli Hujulahti silti matkustellut tavallista enemmän. Opiskeltuaan Lavian yhteiskoulussa hän perehtyi maanviljelysammattiin edelleenkin toiminnassa olevalla Koivikon koulutilalla Muhoksella. Terijoen ja Haminan lisäksi hän oli ollut myös Lapin metsäkämpillä, missä hän oli toiminut suojeluosaston johtajana.

Helmikuussa 1940 Valto oli Taipaleessa, jossa kylmyys ja ylivoimainen vihollinen olivat jatkuvasti läsnä. Ties kuinka monta rynnäkköä oli jo torjuttu, mutta loppua ei ollut näkyvissä. Vastapuolen kovaäänislähetykset kehottivat siirtymään Neuvostoliiton puolelle. Hujulahden kanssa samassa rykmentissä palvellut ja noista ajoista muistelmakirjan kirjoittanut Kalle Sistola kertoi, että nämä lähetykset olivat miehistön huumorin välineitä. Vitsailtiin, että olisihan heidän puolelleen menty jos vain olisi ollut enemmän miehiä. Olisi tyhjennetty koko Koukunniemi puna-armeijasta.

Tapahtumien sijoittamisessa maastoon auttaa tämä alla mainitussa
Kalle Sistolan kirjassa julkaistu kartta, mihin myös yksittäiset
tukikohdat on merkitty.
Helmikuun 11. päivä alkoi rauhattomana. Vuorokauden vaihtuessa venäläinen raskas patteri lähetti iskuja suomalaisasemien taakse. Sen lopetettua oma tykistö vastasi, minkä jälkeen ainakin jonkinlainen hiljaisuus laskeutui linjoille. Kello 7 aamulla Hujulahden komppania lähetettiin Erillinen Pataljoonan 6:n (Er.P 6) reserviksi Karmankolo –nimiseen tukikohtaan.

Aamupäivä kului vihollisen tykkitulessa ja korkealla lentäneiden lentokoneitten ääniä kuunnellessa. Pakkasta oli kymmenisen astetta. Pian hävittäjät iskivät asemiin. Niiden iskua seurannut vihollisen jalkaväen hyökkäys saatiin torjuttua. Samaan aikaan taistelut riehuivat myös muualla Taipaleen alueella ja Terenttilässä yhtenä niiden suomalaisuhreista oli suodenniemeläissyntyinen mutta ennen sotaa Mouhijärvelle muuttanut 24-vuotias alikersantti Eino Mäntylä, joka kaatui Jalkaväkirykmentti 19:n (JR 19) riveissä.

Puolen päivän jälkeen venäläiset saivat vallattua lähinnä Suvannon rantaa olleen tukikohta 1:n (merkitty oheiseen karttaan) ja kello 13.20 Hujulahden komppania sai käskyn ryhtyä hyökkäykseen Karmankolosta kohti länttä pysäyttämään vihollisen mahdollisia asemien vyörytysyrityksiä. Liikkeellä se oli puolta tuntia myöhemmin. Vihollinen oli koko tämän ajan aktiivisesti toiminnassa ja komppaniasta määrättiin pian osia vahvistamaan rynnäköinnin voimasta ratkeilevaa puolustuslinjaa. Hyökkäykset saatiin torjuttua mutta ykköstukikohta pysyi vihollisen hallussa.

Viimeisiä suomalaissotilaita poistumassa Karmankolon
korsusta muutamia päiviä talvisodan päättymisen
jälkeen. Kuva: SA-kuva 8160.
Kun tukikohtaa ei saatu päivän valon aikana vallattua takaisin, päätettiin sitä vastaan hyökätä koko I pataljoonan voimin illan hämärryttyä. Iskuun käytiin klo 22.45 ja klo yhdeltä yöllä tukikohta oli jälleen suomalaisten hallinnassa. Taistelun kovuutta kuvaa, että Erillinen Pataljoona 6 menetti tässä rynnäkössä kaatuneina ja haavoittuneina noin 110 miestä, minkä lisäksi Jalkaväkirykmentti 21:n I pataljoonasta oli kaatunut 26 miestä. Haavoittuneita sillä oli 54.

Raskaan päivän aikana haavoittuneiden joukossa oli myös Valto Hujulahti. Haavoittuminen saattoi tapahtua juuri edellä kuvatussa yöhyökkäyksessä, koska osassa lähteistä haavoittumisen sanotaan tapahtuneen 11. päivänä ja osassa 12. päivänä. Hänet kuljetettiin hoitoon linjojen takana olleeseen 7. Kenttäsairaalaan mutta vammat olivat liian vakavat, sillä tämä monessa mukana ollut 27-vuotias vänrikki menehtyi sairasvuoteelleen 12.2.1940. Hän oli ainoa talvisodassa kuollut suodenniemeläinen reservinupseeri.

Taistelut Taipaleessa jatkuivat vielä kuukauden ajan mutta linjat eivät sanottavasti siirtyneet. Taipaleen puolustajat poistuivat asemistaan vasta kun tehty rauhansopimus niin määräsi. Ehkä Taipaleen miesten henki oli samanlainen kuin tässä katkelmassa Valton viimeisestä kirjeestä sisarelleen:

Meidän tehtävämme on voittaa tai kuolla emmekä ole lähteneet omaa henkeämme suojelemaan vaan jotain paljon, paljon arvokkaampaa. Olen niin hyvällä tuulella ja hyvässä kunnossa kuin konsanaan siviilissä, joten älä ole huolissasi minun takiani. Eikä maammekaan tähden, sillä on varmaa, että Suomi ei sorru.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 21:n sotapäiväkirja, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Isänmaan puolesta: talvisodassa 1939-1940 kaatuneiden upseerien elämäkerrasto -teoksen arkisto (Pk 2645), Kansallisarkisto.
Reserviupseerikoulun upseerikurssi 31:n kurssijulkaisu.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Sistola Kalle: Taipaleen tarinoita: päiväkirja ja muistikuvia JR 21:stä talvisodan ajoilta. WSOY, Porvoo 1953.
Valto Hujulahden kuva: Suomen Kuvalehti 37/1940.
Eino Mäntylän kuva: Vapautemme hinta: sodan 1939-1940 sankarivainajat. Suomen Kuvalehti, Helsinki 1941.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Katsaus entisajan suodenniemeläiseen kansanlääkintään

Kirjoittelin täällä jokin aika sitten lasten hoidosta entisaikaan. Juttu perustui opettaja Elli Lahtisen vuonna 1917 antamiin tietoihin menetelmistä, jotka hänen mukaansa olivat Suodenniemellä ”siksi yleisiä, että jokainen siellä syntynyt ne vallan hyvin tuntee”. Lahtisen selonteko käsitti kuitenkin muutakin kuin lastenhoitoa ja seuraavassa on pieniä poimintoja niistä perinteisistä konsteista, joilla kotipiirissä syntyviä vaivoja parannettiin.

Palovammojen hoitoon vanha kansa käytti kermaa tai liinöljyä, koska niiden uskottiin estävän rakkojen muodostumista. Mikäli niitä ei ollut saatavilla, sopi voiteeksi myös tavallinen pyykkisaippua. Niksin sanottiin toimivan sekä tulen että veden aiheuttamiin palovammoihin. Vastaavasti paleltumia hoidettiin paloöljyä, viinaa, spriitä, etikkaa tai sian sappea niihin hieromalla. Myös lumella hieromista käytettiin.

Kyistä oli monenlaista harmia, mutta monet olivat
myös hoidot. Kuva: Kreuzotter/Wikimedia Commons.
Näin kesäaikaan peltotöissä ja muuallakin vitsauksena olivat käärmeet, mutta niidenkin varalle oli konstit olemassa. Käärmeen puremiin hierottiin sylkeä tai korvavaikkua ja käytettiinpä samaan tarkoitukseen myös ihmisen virtsaa. (Jostain syystä sitä käytettiin myös muunlaisiin haavoihin.) Elli Lahtisen aikaan melko uusi hoitomuoto oli sellainen, että pureman yläpuolelle sidottiin lanka myrkyn leviämistä estämään, minkä jälkeen haavaa leikattiin suuremmaksi, jotta myrkky valuisi pois.

Puremien lisäksi käärmeiden uskottiin vaivaavan ihmistä myös toisella tavalla: aurinkoisella ilmalla niiden ajateltiin menevän ulkona nukkuvan ihmisen sisään tämän suun kautta. Matelija voitiin kuitenkin poistaa, jos sen sisäänsä saaneelle annettiin hevosen virtsaa. Sen juomisesta seurasi oksennus, jonka mukana myös käärme tuli ulos.

Hämähäkki sen sijaan oli entisajan parantajan apulainen. Sen osuudesta haavojen hoidossa Lahtinen kertoi näin:

Hämähäkinseitti auttoi haavanhoidossa ja onpa sille
annettu arvoa nykylääketieteessäkin.
Haavaan on pantu hämähäkin seittiä ja sen jälkeen sidottu se. Haavaan ei saa päästää vettä eikä ilmaa, muuten siihen tulee ”vihat”. Nykyään haavaan voiteeksi käytetään lysoolia, jodia, karboolia yms.”.

Ihoon menneitä tikkuja entisajan suodenniemeläiset poistivat sen päälle laitetulla pikilapulla, jonka hautoman märän kanssa tikun sanottiin poistuvan. Korvasäryn tullen laitettiin korvaan tervaan kastettu pumpulitukko. Myös juhannustippoja tai lämmintä vettä käytettiin. Syyliä taas voitiin poistaa kolmellakin erilaisella tavalla. Yksi tapa oli sellainen, että lankaan sidottiin yhtä monta solmua kuin oli poistettavia syyliä. Sitten lanka vietiin lantatunkiolle ja peitettiin sinne. Syylät katosivat, kun lanka mätäni. Toinen konsti oli sellainen, että uunin hiillokselle heitettiin suolaa ja hypättiin kolmen kynnyksen yli. Kolmas tapa syylien poistoon oli syyliä painellessa luettu loitsu, joka meni näin:

”Painan paisumattomaks,
Painan kasvamattomaks,
nimetän nimettömäks.
Sisältä kivuttomaks,
Alta aivan terveeksi.”

Entisajan suodenniemeläiset tunsivat siis koko joukon parannuskeinoja erilaisiin vaivoihin. Osa oli ehkä oikeastikin tehoavia, kuten hämähäkinseitti jonka nykylääketiede on todennut sisältävän tulehdukselta suojaavia aineita ja sanotaanpa sen myös tyrehdyttävän verenvuotoa.

Yksi vaiva oli parantajillekin vaikea. Näärännäppyjen syynä pidettiin nimittäin salakatselua avaimenreiästä ja niihin ei Lahtisen mukaan tunnettu parannuskeinoa.

Lähteet:
727. Vastauksia kyselyyn "Kansanomaiset parannus- ja lääkitystavat" (1917), Kansallismuseon kansatieteellinen käsikirjoitusarkisto.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Piruja merrassa

Suodenniemellä vaikuttanut pappi ja kansatieteilijä David Skogman kertoi vuonna 1864 Suomi-lehdessä Satakunnassa tekemänsä perinteentallennusmatkan tuloksista. Kävi ilmi, että entisajan taruolennoista erityisesti pirut olivat näillä seuduilla kertomuksissa usein toistuva aihe. Sellaisista kerrottiin paitsi Suodenniemellä myös ainakin Laviassa ja Karkussa.

Skogmanin Suodenniemeltä keräämä pirutarina (joka on kerrottu artikkelin toisella sivulla) palasi mieleeni, kun näin vähän samantapaisen kertomuksen käydessäni jokin aika sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa. Koska kertomus käsittelee monille tuttuja Suodenniemen taloja ja paikkoja ja koska sitä ei liene ennen julkaistu, laitan sen tähän kokonaisuudessaan sellaisena kuin kertoja on sen vuonna 1938 kertonut:

Suodenniemen pitäjän Soilan kylässä Pösö-niminen talo, talon nykyinen nimi on Vestali [vai pitäisikö olla Vestola?]. Talon silloista isäntää oli piru tullut usein hakemaan ja luvannut, että kyllä hän sen vie kerran ja usein se tuli hakemaan, että isäntä pyysi setäänsä hakemaan sinne ja kun setä tuli, pyysi isäntä että se tulis hänen kanssaan yöksi että hän ei uskalla yksin olla yötä että piru lupaa hänen viedä. Kun setä kuuli mikä oli asiana, lupasi hän olla yötä ja maata isännän kanssa no ilta tuli ja niin laitettiin nukkumista varten.

Soilan taloryhmä Lavian tieltä nähtynä.
Ei ollut kauvaa yö kulunut, kun piru tuli taas isäntää hakemaan ja vaati isäntää heti lähtemään että kyllä hän nyt vie isännän kumminkin. Pirulla kun ei ollut kuin yksi jalka, se oli karvanen kuin hevosen jalka ja samallainen oli kovin suuri kavio. Kun isäntä tämän näki, pelkäsi kovin piteli sedästänsä kiinni. Mutta nyt ei piru enää odotellut muuta kun oli isännän päähän käynyt kiinni, meni kovaa vauhtia ulos vieden isännän setänsä vierestä. Nyt ei setää auttanut muu kun useampia henkilöitä etsimään isäntää. Siinä oli järvi, siellä nähtiin aina jälkiä pitkäin välimatkain päässä yksi jälki paikassaan, mutta kun aina seurattiin jälkiä eteenpäin, loppui erään talon työ, talon nimi on Kelan talo. Tämän talon emäntä, joka oli uskovainen ihminen, niin piru ei voinut isäntää viedä sen sivuitse, vaan heitti nyt isännän tämän talon luokse ja sanoi, että kyllä hän sinun kerran vie sillikseksi, että et enää palaa taloosi ja niin piru katosi näkyvistä.

Isäntä, joka oli vain yöpaidallaan, oli kauhusta ja vilusta äärimmilleen tyrmistynyt, mutta kuitenkin hän meni talon ovien taakse ja pyysi sisälle. Täällä kun tunnettiin äänestä isäntä, tultiin aukaisemaan ovi, mutta he kauhistui, kun he näki isännän verissään nahka päästä oli kaikki silmillä, kun piru oli siitä kantanut. Mutta emäntä kun oli uskovainen, siunasi hän ja alkoi isäntää auttaa pestä ja sitoa hänen päätänsä ja laittoi vuoteen hänelle sekä ruokaa, juomaa mitä hän voi ottaa vastaan.

Kun perässä tulijat pääsivät talon lähelle, loppui ne jäljet siitä meni vain isännän paljaitten jalkojen jäljet taloon. Etsijät meni myös taloon ja saivat kuulla, että isäntä oli siellä halusi he isäntää nähdä, mutta emäntä ei halunnut näyttää heille samalla selittäen, että se on niin hirveän näköiseksi revitty, että te kauhistutte. Mutta he halusi nähdä isännän, niin emäntä kehotti kamariin katsomaan ja kaikki kauhistui nyt isännän tilannetta. Emäntä pyysi, että se saisi jäädä, että hän hoitaisi sen niin kauan että se paranee ja isäntä paranikin hiljalleen aivan terveeksi. Ja niin isäntä sai lähteä kotiinsa emännän siunaten häntä matkaan.

Kului aikoja, niin isäntä oli sitten järvellä kalastelemassa yksistään, niin isäntää ei tullut järveltä. Alus oli tyhjänä ja nähtiin, että isännän kalastustarpeet oli veneessä niin kuin ennenkin ja vene ajelehti rannalla. Nyt kaikki muisti kun isäntä oli sanonut pirun luvanneen, että kyllä hän sinut kerran vie. Mutta isäntää etsittiin järvi tarkoin ynnä kyläläiset, mutta ei isännästä saatu sen enempää tietoa koskaan ja järvi oli kovin matala, että oltiin varmoja, että ei sitä siellä ole ja niin meni isäntä sen enempää näkemätä.

Keskimmäinen ympyrä osoittaa Pösön talon sijainnin Soilan
taloryhmässä Suodenniemen kylässä. Oikealle on merkitty Kelan nykyinen
päärakennus. Vasemmassa yläkulmassa oleva ympyrä taas osoittaa
hautausmaata, jonka David Skogman mainitsee osana Pösön isännän
tarinaa omassa artikkelissaan.
Vielä nytkin on talon lasin kohdalla, mistä piru isännän vei, seinässä pirun jalan jälki mistä hän potkasi kun hän lähti viemään isäntää. Kertoja sanoi varmasti olevan tosi, mutta on jo vanha asia ja mainitut talot ovat Suodenniemellä.”

Tarina on jo sinällään blogikirjoituksen arvoinen mutta halusin vielä katsoa, voisiko tarinalla olla jonkinlainen yhtymäkohta todellisiin tapahtumiin. Kun kertomuksista karsii rönsyjä pois jää jäljelle henkilö, joka on kenties saapunut verissä päin pitäjän toiseen taloon ja sittemmin kadonnut kalareissulla. Olisiko tarinan taustalla vanhan isännän selittämättömäksi jäänyt katoaminen? Aloin käydä läpi Pösön isäntien kohtaloita 1860-luvulta taaksepäin olettaen, että mainitut kaksi juttua kertoisivat samasta henkilöstä.

Skogmanin aikaan Suodenniemen kylässä sijainnutta Pösöä hallinnoi Wilhelm Davidsson Pösö. Häntä ennen isäntänä ollut Isak Mattsson oli kuollut keuhkokuumeeseen (lunginflammation) syyskuussa 1856. Hänen edeltäjänsä Matts Mattsson taas menehtyi rintapistoon (styng) tammikuussa 1824. Edellisestä linkistä löytyvä rippikirjasivu kertoo senkin, että hänen alkuaan vävynä taloon tullut isänsä Matts Johansson Soro kuoli 77-vuotiaana uudenvuodenpäivänä 1829. Hänen kuolinsyykseen todettiin vanhuus (ålderdom).

Ei siis mitään kummallista tähän mennessä. Pulssi alkoi kuitenkin nousta, kun pääsin siihen vaiheeseen, missä Matts Soro oli isännäksi tullut. Hänen appensa Jöran Jöransson Pösö oli luopunut talon isännyydestä ilmeisesti 1780-luvulla. Vuosien 1789-1794 rippikirjaan vanha isäntä Jöran oli merkitty kuolleeksi (obiit.) ja nimensä vedetty yli. Kuolinaikaa koskeva merkintä kuitenkin puuttui. Ei kai mahdoton tilanne mutta poikkeuksellinen silti. Viimeinen häntä koskeva rippikirjan tieto on ehtoollisella käynti 1.11.1789, minkä jälkeen tätä suhteellisen ahkeraa kirkossakävijää ei siellä enää nähty.
Jöran Jöransson Pösöä koskevat merkinnät päättyvät marraskuuhun 1789.
Tuolloin talossa oli jo uusi isäntä, Matts Soro.
Kuva: Suodenniemen seurakunnan vuosien 1789-1794 rippikirja,
Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jännitys tiivistyi käsin kosketeltavaksi mutta paluu maanpinnalle seurasi pian: Jöranin kuolinmerkintä löytyi haudattujen luettelosta, jota tuohon aikaan pidettiin vielä Mouhijärvellä. Hänen kohtalokseen näyttää koituneen keuhkotauti (lungsoth), jota Satakunnassa ennen täkytaudiksikin nimitettiin. Suodenniemen kirkonkirjan kirjoittajalla näyttää olleen tapana jättää kuolinaikoja merkitsemättä rippikirjaan, sillä niin näyttää käyneen myös Pösön vanhan isännän Jöran Johanssonin kohdalla, kun vanhuus korjasi hänet vuonna 1784.

Tämän varhaisempia Pösön isäntiä rippikirjat eivät tunne. Heidän nimensä löytäisi varmasti muista lähteistä mutta kytköstä yllä olevaan tarinaan niistä tuskin löytyisi. Jutun tosipohjaisuus jää siis tällä erää selvittämättä mutta mikäli kertomuksella on jokin perusta lienee se peräisin viimeistään 1700-luvun alkupuolelta. Vaikka tarina olisikin pelkkää mielikuvituksen tuotetta niin hieno muisto suodenniemeläisestä kertomaperinteestä se joka tapauksessa on. Jutut ovat unohtuneet mutta elävät arkistojen hauraissa asiakirjoissa. Onneksi kuitenkin edes siellä.

[LISÄYS 21.6.2016: Tähän tarinaan on jatkoa kertomuksessa Pösön pirutarinan alkujuurilla.]

Lähteet:
Pitäjäkortisto: Suodenniemi, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto.
Suodenniemen ja Mouhijärven seurakuntien arkistot, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Karttapohja: www.paikkatietoikkuna.fi, Maanmittauslaitos.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...