Pataljoona Kanteleen viimeiset sotapäivät

Metalli kolisee ja kirskuu kymmenien lapioiden ja rautakankien iskiessä kerta toisensa jälkeen jäiseen maahan. Miesten hengitys höyryää kirpeässä talvi-ilmassa. Hiki puskee pintaan sillä on kiire. Asemat on saatava kuntoon ennen vihollisen tuloa. Sodan äänet kuuluvat jatkuvasti lähempää ja on vain ajan kysymys, milloin puna-armeijan ensimmäiset joukot ilmestyvät näkyviin ja epätasainen taistelu alkaa, jälleen kerran.

Sodan viime vaiheissa taistelut Kannaksella
lähestyivät Viipuria. Tässä maaliskuun 7. päivänä
otetussa kuvassa sodan savut tummentavat jo
taivasta Viipurin linnan takana. Kuva: SA-kuva 6050.

Pataljoona Kanteletta oli talvisodan mittaan heitelty organisaatiossa paikasta toiseen. Helmikuun loppupuolella se oli siirretty 2. Prikaatin alta 4. Prikaatille. Myös sen nimi oli muuttunut jo monta kertaa: aluksi puhuttiin Kenttätäydennysprikaatin X pataljoonasta (X/KT-Pr.), sitten Osasto Bergin X pataljoonasta (X/Os.B) ja nyt siis johtajansa eversti Paavo Kanteleen mukaan Pataljoona Kanteleesta. Ja jottei asia olisi liian yksinkertainen, oli Osasto Bergistä käytetty myös sen suomenkielistä väännöstä Osasto Vuori (Os.V). Pataljoonan ensimmäisessä komppaniassa olivat suodenniemeläiset, yhteensä 177 miestä.

Siirtyessään 4. Prikaatiin suodenniemeläiset oli osana muuta pataljoonaa heitetty varmistamaan Heinjoen pitäjän kaakkoiskulmalla sijainnutta Heikurilan kylää. Vihollisen painostuksen jatkuvasti lisääntyessä oli asemista jouduttu luopumaan mutta onnekkaasti vihollinen ei ollut huomannut suomalaisten vetäytymistä vaan jäi pommittamaan heidän tyhjiä asemiaan. Sen vuoksi suodenniemeläiset olivatkin saaneet suhteellisen rauhassa vetäytyä Heinjoen luoteisnurkassa sijaitsevaan Kääntymän kylään varustelutöihin.

Parin päivän kaivuutyön jälkeen neuvostojoukot ilmestyivät näkyviin. Ensimmäisenä niihin törmäsivät suomalaisten etumaastossa liikkuneet partiot. Pataljoona Kanteleen miehet saivat vihollisen näkyviinsä maaliskuun 3. päivän iltana, kun edessä olleelle tielle jyristeli kolme vihollispanssaria, joita jalkaväki seurasi. Tästä alkaen viholliskontakti oli jatkuva ja tykistö alkoi pehmittää aluetta. Myös suomalaistykistö oli aika usein toiminnassa. Maaliskuun 4. päivänä vihollisia laskettiin kaatuneen noin 50 ja seuraavana päivänä jo noin 70 henkeä.

Näitä enemmän tai vähemmän tiedusteluluonteisia hyökkäyksiä seurasi kovempi rynnistys. Se käynnistyi varhain aamuyöllä maaliskuun 6. päivänä, kun vihollinen kello kahdelta yöllä kahlasi lumessa suomalaisten asemiin. Pataljoona Kantele sai heti taistelun alussa kaksi vankia, jotka kertoivat vihollisen vahvuudeksi noin pataljoonan verran. Kuusi ja puoli tuntia kestäneen taistelun jälkeen noin 300 vihollista vetäytyi, 150 kaatui ja 45 vangittiin. Myös puolustajat kärsivät tappioita. Pataljoona menetti tässä puoleen päivään mennessä päättyneessä taistelussa kuusi miestä kaatuneina, mukana Toivo Haapanen Taipaleesta ja Lauri Kiviniemi Peräkunnasta. Maaliskuun 6. oli kuuma päivä muuallakin, sillä siitä muodostui koko viime sotien raskain päivä henkilötappioilla mitattuna: pitkin rintamaa yhteensä 816 suomalaissotilasta poistui riveistä joko kaatuneena tai kadonneena. Erityisesti Petäjäsaari Laatokan pohjoispuolella sai tänä päivänä nimensä historian lehdille.

Venäläisten hyökkäysten todettiin kovenevan päivä päivältä ja sotapäiväkirjaankin tehtiin merkintä vihollisen silmiinpistävästä rohkeudesta – tai vaaran tietämättömyydestä. Pataljoona Kanteleen miehet sitä tuskin tiesivät, mutta monet näistä päivistä päätyivät viime sotien kymmenen raskaimman päivän joukkoon: maaliskuun 8., 9., 11. ja 12. päivinä menetettiin jokaisena yli 600 miestä – eivätkä haavoittuneet vielä sisältyneet tähän lukuun.

Täällä Heinjoen pitäjän luoteiskulmassa Pataljoona Kantele vietti
talvisodan viimeisen viikon. Samalla alueella taisteltiin vielä myöhemminkin,
sillä juuri tästä kulki jatkosodan aikana rakennettu - tai ainakin suunniteltu -
VKT-linjan nimellä tunnettu puolustusasema.

Jokainen päivä tiesi myös yhä kovempaa vihollistykistön tulta ilmeisesti siksi, että venäläiset saivat yhä enemmän kalustoa ja ammuksia rintaman läheisyyteen. Tykkituli muuttui ympärivuorokautiseksi. Maaliskuun 11. päivänä Pataljoona Kantele sai käskyn käydä karkottamassa lohkon itäosasta Oisiinlammen yli tulleen vihollisen. Käsky saatiin täytettyä.

Ensimmäisessä komppaniassa palvellut suodenniemeläinen korpraali Otto Nyman muisteli myöhemmin sodan viimeisiä päiviä näin:

"Komppania kärsi suuria miehistötappioita, joten saapui täydennysmiehiä. Vanhoja miehiä ja nuoria oppilaita, joilla kokemattomina kävi yleensä huono tuuri. Vihollisen painostus kasvoi päivä päivältä. Päivät ja yöt sekosivat valvomiseen. Tilanne näytti lähes toivottomalta. "Pääseeköhän jäitse Ruotsiin?", kyseltiin."

Maaliskuun 12. päivä, sodan toiseksi viimeinen, alkoi koko aamupäivän kestäneen laukaustenvaihdon merkeissä. Puoli kahden aikaan vihollisen jalkaväki teki panssarivaunun tukemana hyökkäyksen Pataljoona Kanteletta vastaan mutta se saatiin torjutuksi. Näissä sotatoimissa säviläinen Eino Mäenpää kaatui, minkä lisäksi pitäjän pojista Matti Lehtonen ja Taipaleessa asunut Lauri Kotajoki kuljetettiin haavoittuneina kenttäsairaalaan.

Painostus vihollisen puolelta todettiin jälleen aikaisempaa voimakkaammaksi. Maaliskuun 13. päivän aamulla klo 6.30 Pataljoona Kantele pyysi saada vahvistuksekseen lähistöllä olleen amerikansuomalaisista vapaaehtoisista koostuneen Komppania Simon, jolla ei tosin vielä ollut taistelukokemusta. Kello 7.30 alkoi vihollisen erittäin raju tykistökeskitys, joka runnoi suodenniemeläisten asemia yhteen menoon aina siihen saakka, että rintamalle kello 11 laskeutui hämmentävä hiljaisuus. Tieto 105 päivää kestäneen sodan päättymisestä saavutti osan joukoista vasta aivan viime tingassa, sillä tykkituli oli katkonut puhelinlinjat.

Rauha näyttää tulleen viime hetkillä. Mutta sodan viimeinenkin päivä vaati vielä uhrinsa. Täällä on jo aiemmin kerrottu Väinö Myllymäen menehtymisestä rauhanteon päivänä, mutta myös yllämainitut Matti Lehtonen ja Lauri Kotajoki menehtyivät samana päivänä vammoihinsa kenttäsairaalassa rintamalinjan takana.

Rauhan hiljaisuudesta ei ehditty nauttia pitkään, sillä jo tuntia myöhemmin oli oltava kilometrin päässä linjojen takana. Siitä pataljoona jatkoi vetäytymistään Antrean pitäjän Viskarin ja Kemppilän kylien kautta Imatran Leppälään, joka jo sijaitsi uuden rajan tällä puolella. Sinne saavuttiin maaliskuun 16. päivänä.

Lähteet:
4. Prikaatin operatiivisen toimiston (tsto III) sotapäiväkirja (SPK 2770), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Paikallissanomat 4.4.1940.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Talvisodan historia 2. WSOY, Helsinki 1978.

Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.

Suodenniemeläisten valokuvat: Suomen Kuvalehti 37/1940.