lauantai 28. toukokuuta 2016

Isosävin tila vuonna 1782

Katselin jälleen kerran läpi toissa vuonna digitoituja Suodenniemen uudistuskarttoja ja tulin tällä kertaa keskittyneeksi lähinnä Sävin vanhoihin karttoihin. Yleensä käy niin, että huomio kiinnittyy itse karttakuviin ja nihin liittyvät vaikeammin tulkittavat selityslehdet pitkine teksteineen jäävät vähemmälle huomiolle. Varsinkin tilusmittausasiakirjat ohittaa helposti, sillä ainakin itse luulin niiden sisältävän lähinnä tietoja tilusten määrästä, kylvöstä ja muusta. Luulo ei kuitenkaan nytkään ollut tiedon väärti. Isosävin tiluksia vuonna 1782 esittelevän selityslehden teksti näytti poikkeuksellisen selkeältä ja kiinnostavalta joten aloin lukea sitä läpi. Rajapaikkojen luettelemisesta alkavaan tekstiin sisältyy hieno kertomus Isosävin ympäristöstä, pelloista, karjasta ja ylipäänsä elinkeinoista ja koetinkin saada tekstin tähän käännetyksi. Jos poikkeamia alkuperäistekstiin löytyy sopii niistä mieluusti kommentissa huomauttaa.

Mutta tässä tämä paljon kertova selonteko yli 230 vuoden takaa:

"Isosävin talo sijaitsee ylänkömaalla Sävijärven läheisyydessä. Se saa vetensä Kyröjoesta sekä muutamista muista puroista, jotka puolestaan saavat vetensä useista pienistä järvistä [Hämeen]Kyrön ja Ikaalisten pitäjissä. Sävijärvestä vesi virtaa Sävijoen kautta Kirkkojärveen, josta taas Kourajoen kautta Mouhijärveen ja siitä edelleen Kiikoiskosken kautta vesistöön, joka laskee Tyrvään, Huittisten, Kokemäen ja Ulvilan pitäjien kautta mereen Porin kaupungin kohdalla noin kymmenen peninkulman matkan jälkeen.

Uudistuskartta on harmillisesti jäänyt keskeneräiseksi mutta siitä voi
kuitenkin hahmottaa tilan rakennuksia ja sen lähimmät tilukset.
Oikealla näkyy Sävijärvi, vasemmalla Lamminjärvi.
[Suodenniemen] Kappelin kirkko sijaitsee [nykyisen vanhan hautausmaan kohdalla] talolta etelään hieman yli peninkulman päässä. Turun ja Vaasan maaherrakunnat yhdistävälle yleiselle maantielle matkaa on 2 ¾ peninkulmaa ja sille maantielle, joka kulkee [Mouhijärven] emäkirkon ja [Suodenniemen] kappelikirkon välillä, ¾ peninkulmaa. Se tie jatkuu haastavana ratsastienä Porin kaupunkiin, jonne kesäaikana lasketaan matkaa olevan 8 peninkulmaa. Turkuun täältä on matkaa 16 ¾ peninkulmaa ja Tampereen kaupunkiin 7 ½ peninkulmaa, mistä voidaan päätellä, että talon asukkaat eivät ilman vaikeuksia voi kuljettaa tavaroita muuna aikana kuin talvella.

Vuoden 1701 maakirjaan on tämä talo merkitty uutta ja vanhaa manttaalia puolen manttaalin verotilaksi. Vuoden 1754 maakirjassa talo on merkitty kruunulle yhtäläisellä manttaalilla ja äyriluvulla sekä 12 riikintaalerin ja 6 hopeaäyrin verolla, joka on [Selkeen virkataloa asuneelle] Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin everstille palkaksi jaettu. Talo maksaa säädetyt kymmenykset.

Asianmukaisesti toimeenpannun jyvityksen perusteella on talon peltojen havaittu koostuvan osin hyvästä savimaasta, osin hiekansekaisesta savesta jonka päällä on puoli korttelia [1 kortteli = 14,8 cm] ruokamultaa. Maa on jokseenkin tasaista joskin etelään viettävää ja se on kelvollisesti ojitettu ja aidattu. Vehnä, ruis, ohra ja kaura asettuvat keskijyväluvultaan [=sadon suhde kylvöön] noin 6-7 jyvään.

Niityt ovat osittain kovaa maata, osittain enemmän tai vähemmän vetistä suomaata ja tehdyn mittauksen perusteella niistä saadaan heinää keskimäärin 38 aamia [1 aami = n. 51 kg; yhteen kärrykuormaan meni nelisen aamia heiniä] kesässä. Puolta niityistä ei ole aidattu tai ojitettu, minkä vuoksi heinänsaanti niistä on vähäistä. Paremmalla hoidolla heinänsaantia voitaisiin lisätä, mutta nytkin asukkaat ruokkivat sillä vuosittain 3-4 hevosta, 20-24 nautaa ja 30-40 lammasta.

Metsiä on yllin kyllin ja niissä kasvaa suuria honkia, mäntyjä, kuusia, koivuja ja leppiä. Niistä saadaan taloon sahapuuta ja aineksia tervanpolttoon. Niistä riittää puuta myös kaikenlaiseen kotitarpeeseen. Talolla on hyvät mahdollisuudet peltojen ja niittyjen viljelykseen sekä raivata metsää ja soita, joista saa hyvää laidunmaata.

Talon asukkaat kalastavat Sävijärvellä rysillä ja nuotilla. Niin saadaan kaikenlaista kalaa, mitä kotitarpeeksi tarvitaan.

Vilkaisu vuosien 1778-1782 rippikirjaan kertoo, että Isosäviä asutti kertomuksen
laatimisaikaan kolme sukupolvea. Taloa isännöi 27-vuotias nuori isäntä Johan Andersson
vaimonsa Lisa Sigfridsdotterin kanssa. Myös Johanin 51-vuotias isä Anders Henricsson sekä
tämän isä, 82-vuotias Henric Jöransson perheineen asuivat siellä.
Talolla on satasalkoinen humalisto. Pellavaa ja hamppua kasvatetaan omaan tarpeeseen. Tervaa poltetaan 20-30 tynnyriä vuodessa. Ne ja viljaa myydään joko Turkuun tai Poriin. Karjaa myydään kesäisin kierteleville Uudenkaupungin ja Rauman porvareille. Näin saadut tulot käytetään veroihin ja maksuihin, minkä lisäksi jotakin voidaan saada myös säästöön.

Jylhäkoskessa neljännespeninkulman päässä talosta sijaitsee pieni jalkamylly. Sen omistavat Isosävin ja Vähäsävin talot yhdessä. Myllystä maksetaan vuosittain kuusi kappaa [1 kappa = n. 5,5 litraa] [viljaa] tullimaksuna kruunulle. 

Kuninkaallisen Porin läänin jalkaväkirykmentin henkikomppanian ruotuun numero 104, jonka haltijana sotilas Johan Knack tällä hetkellä on, osallistuu tämä talo 1/3 osuudella ja Prusin talo Taipaleesta 2/3 osuudella. Sotilastorppa sijaitsee Prusin maalla Taipaleen kylässä. Samassa komppaniassa ja rykmentissä reservisotilaana numero 53 palvelevan Mats Sigerin ruotusotilastorppa tullaan rakentamaan tämän talon maalle."

Kertomus on monella tapaa mielenkiintoinen katsaus 1700-luvun lopun suodenniemeläisen maatalon toimeentuloon. Itselläni huomio kiinnittyi kehitteillä olevaan viljelyyn, joskin 6-7 jyvän sato yhtä kylvettyä jyvää kohti tuntui kovin alhaiselta. Allamainitun Suomen taloushistorian selailu kuitenkin paljasti, että määrä oli tuohon aikaan kutakuinkin tavanomainen. Isosävin talo kehittyi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa edelleen hyvin, koska 1800-luvun alkupuolella sitä pidettiin yhtenä suurimmista ja parhaista tiloista koko silloisen Mouhijärven alueella.

Muun ohella kiinnostavaa oli havaita, miten kalastus Sävijärvellä muodosti osan asukkaiden ruokataloudesta. Elanto kertyi kovin monenlaisista osasista, kun pellava- ja hamppuviljelmät ja tervanpolttokin lasketaan mukaan.

Lähteet:
Isosävin tiluskartta ja asiakirjat vuodelta 1782, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Kruununtiloja koskevat asiakirjat, Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkonttorin arkisto (Hda:6), Turun maakunta-arkisto.
Jutikkala Eino, Kaukiainen Yrjö ym. (toim.): Suomen taloushistoria 1: agraarinen Suomi. Tammi, Helsinki 1980.

torstai 19. toukokuuta 2016

Ruotusotilaiden mailla Pohjakylässä – osa 1

Ruotsin ajan ruotuarmeijan sotilaita oli asutettu Suodenniemelle oikeastaan jokaiseen kylään, joka tuolloin oli olemassa. Pohjakylän osalta ruotusotilastorpan sijainti on periaatteessa helppo selvittää, koska se on merkitty isojakokarttaan kenties selkeimmin kaikista Suodenniemen kylistä. Toisaalta alue on vuosisatojen mittaan muuttunut niin, että torpan sijaintia nykymaastossa olikin yllättävän hankala päätellä. Luulen sen kuitenkin sijainneen nykyisen Kylätanhuan varrella paikassa, josta tuo viereinen kuva on.

Olen usein ennenkin harmitellut, että torpan asukkaiden päättely ei useinkaan ole helppo tehtävä, sillä monet ruodut käsittivät useiden kylien taloja ja toisaalta yhdessä kylässä saattoi sotilaita olla enemmän kuin sotilastorppia. Uskoisin kuitenkin, että Pohjakylän sotilastorppaa asuttivat ruodun 109 sotilaat. Näin siksi, että 1700-luvun lopun sotilaiden sotilasnimi Kerolin viittaa tämän ruodun rungon muodostaneiden Isokeron ja Vähäkeron talojen nimiin. Toiseksi torppa sijaitsee vain muutaman sadan metrin matkan päässä niistä. Ja kolmanneksi sotilaat on merkitty Isokeron rippikirjasivulle.

Pohjakylän ruotusotilastorppa lienee ollut edessä näkyvän metsänreunan
paikkeilla. Kuvassa näkyvä tie on Kylätanhua.
Ensimmäinen ruodun 109 sotilas, jonka löysin katselmusluettelosta oli Hendrich Anderson Hiortman, joka lienee tullut ruotuun lokakuussa 1711. Tällöin ruodun sijaintipaikaksi on vielä merkitty Märkätaipale, josta se on sittemmin siirretty ensin Pohjakylän ja Pukaran yhteiseksi ja myöhemmin Pohjakylän omaksi ruoduksi.

Hiortmanista en löytänyt enempää tietoa mutta voi olla, että hän on yksi Suuren Pohjan sodan uhreista. Vuonna 1720 ruotu oli nimittäin tyhjillään, kuten moni naapuriruotukin. Syynä olivat Kaarle XII:n armeijan ja siihen kuuluneen Kuninkaallisen Porin jalkaväkirykmentin kovat tappiot ensin Viipurissa, sitten Riikassa ja lopulta Pultavassa.

Suuri Pohjan sota aiheutti suomalaisissa joukko-osastoissa niin suurta katoa, että sen päätyttyä näille seuduille siirrettiin riikinruotsalaisia täydennysmiehiä. Yksi heistä oli elokuussa 1722 Pohjakylään Hiortmanin seuraajaksi asettunut korpraali Oluf Andersson Fägerberg, joka oli aiemmin palvellut Mouhijärven toisella laidalla Salmin ja sen lähikylien ylläpitämässä ruodussa. Hän oli kotoisin Länsi-Göötanmaalta (Västergyllen) eli jostakin nykyisen Göteborgin seutuvilta. Epäilemättä hän oli yksi harvoista Suodenniemen ruotusotilaista, joka oikeasti oli ruotsinkielinen ja jolla oli ruotsalainen nimi. Tullessaan hän oli 33-vuotias ja ajan tapaan hän oli listautunut armeijaan jo hyvin nuorena. Palvelusvuosia hänellä oli nimittäin takanaan jo kahdeksantoista.

Fägerbergin seuraaja Pohjakylän ja Pukaran ruodussa oli Laviasta ruodusta numero 99 siirretty Christopher Johansson Lund. Hänet siirrettiin toisaalle vuonna 1728, jolloin hänen paikalleen Suodenniemelle tuli Carl Gustaf Lund –niminen soturi. Hänet nimitettiin komppanian majoittajaksi (furir) vuonna 1732, jolloin hän sai siirron ja ruodun sotamies vaihtui jo neljännen kerran kymmenen vuoden aikana.

Pohjakylän ruotusotilastorppa (Soldats Torp) näkyy selvästi isojakokartassa.
Vasemmalla näkyvät Isokeron (No I) ja Vähäkeron (No II) eli Mikkolan
talot. Torpan viljelykset näyttäisivät olleen kylän mailla nykyisen Sävintien
varrella. Ylhäällä pilkottaa Koivuniemenjärvi, vasemmalla Kirkkojärvi
ja oikealla Jyrmysjärvi.
Uusi tulija saapui Hämeenkyröstä ruodusta numero 115. Hän oli jo 40-vuotias Johan Erichsson Brask ja sikäli poikkeuksellinen, että hänellä oli tuohon ikään mennessä takanaan vasta kuuden vuoden armeijapalvelus. Toinen erikoisuus oli se, että hän oli kotoisin Inkeristä eli jostakin nykyisen Pietarin lähistöltä. Braskin syntyessä alue oli kuulunut Ruotsiin mutta se jäi Suuren Pohjan sodan päättäneessä Uudenkaupungin rauhassa itärajan taakse. Brask eleli Pohjakylässä kuolemaansa syyskuuhun 1749 saakka. Häntä tehtävässä seurasi Otto Schulman –niminen soturi, joka sai ylennyksen lippumieheksi (förare) Euran komppaniaan syksyllä 1751. Hänen tilalleen tuli Carl Packalen, joka oli ruotusotilaiden joukossa melko poikkeuksellisesti poikamies. Hänet lähetettiin monien muiden pitäjän ruotusotilaiden tavoin 1760-luvun alussa Pommerin sotaan. Hieman yli 30-vuotias soturi näyttää selvinneen sotaretkeltä takaisin kotiin, sillä hänet siirrettiin varusmestarina (rustmästare) läheiseen ruotuun 111 joulukuussa 1762.

Packalenin siirron jälkeen ruotu jäi pitkäksi aikaa tyhjilleen, sillä uusi mies saatiin vasta tammikuussa 1770. Hänen nimensä oli Johan Bertilsson Kerolin ja hänen tiedetään olleen kotoisin silloisesta Porin läänistä. Vuonna 1779 hänellä oli ikää 28 vuotta, joista hän oli ollut sotilaana melkein kymmenen vuoden ajan. Siinä missä ruodun sotilaat olivat tähän saakka vaihtuneet usein, tuli Kerolinista vakanssin pitkäaikainen haltija. Hän näyttää olleen tehtävässään ruotuarmeijan lakkauttamiseen eli 1800-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun saakka, vaikkakin hänen etunimekseen on loppuaikoina virheellisesti merkitty Hindric. Tämä ruodun viimeinen sotilas näyttää olleen erittäin pidetty, sillä vuonna 1808 hänen olleessaan jo 56-vuotias hänen tietoihinsa kirjattiin, ettei hän ollut koskaan sairaana ja että hän oli ripeä ja hyvä sotilas. Vuosien 1814-1820 rippikirjassa Vähäkeron sivulla oleva Kerolin on merkitty eläkkeensaajaksi (gratialist). Hän menehtyi halvaukseen (slag) 70-vuotiaana lokakuussa 1821, vain hieman yli kuukautta vaimonsa kuoleman jälkeen.

Johan Kerolin ja hänen edeltäjänsä eivät näytä olleen Pohjakylän ainoat sotilaat vaan kylässä oli toisenkin ruodun sotilaita, ainakin aika ajoin. Se on kuitenkin oma juttunsa, johon on syytä palata kertomuksen seuraavassa osassa.

Lähteet:
Porin läänin jalkaväkirykmentin katselmusrullat ja värväysluettelot 1728-1804, Kansallisarkisto.
Pää- ja rippikirjat sekä kuolleiden ja haudattujen luettelot, Suodenniemen seurakunnan arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Pohjakylän isojakokartta vuodelta 1778, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Silmukkaa Viipurin ympärille

Elettiin elokuun loppupuolta 1941, kun Kevyt osasto 1 (Kev.Os. 1) täytti omaa tehtäväänsä jatkosodan alun sotatoimissa. Osasto oli koottu etupäässä Uudenmaan reserviläisistä, mutta sen 3. komppanian (3./Kev.Os. 1) vahvuuteen kuului myös ainakin yksi suodenniemeläinen, alikersantti Kalle Jaakola.

Karisalmen taistelujen jälkiä. Vihollisen tykki vetohevosineen on suistunut
ojaan. Kuva on otettu elokuun 26. päivänä 1941. Kuva: SA-kuva 43059.
12. Divisioonaan kuuluneen kevyen osaston sodan alku oli sujunut rauhallisissa merkeissä. Heinäkuun alussa oli ryhdytty pehmittämään venäläisten välirauhan aikana rakentamaa vahvaa pääpuolustusasemaa tykistön voimin. Kun hyökkäyskäsky sitten elokuun 20. päivänä tuli, oli eteneminen nopeaa. Tältä ajalta on osastolta jäänyt arkistoon vain pari sotapäiväkirjaa, mutta onneksi 12. Divisioonan hyökkäystaistelut on kirjattu ylös niin tarkasti, että sen liikkeitä voi taistelukertomusta lukien seurata päiväkohtaisesti.

Hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä Kev.Os. 1 valtasi Jääsken pitäjään kuuluneen ja jo sisällissodassa tunnetuksi tulleen Ahvolan kylän. Alussa vihollinen vetäytyi vain heikkoa vastarintaa tehden ja usein havaittiin sen tulleen yllätetyksi ja perääntyneen asemista, joita kaikesta päätellen oli ollut tarkoitus puolustaa paljon pidempäänkin.

Toisessa komppaniassa (2./Kev.Os. 1) taistellut Heikki Pohjanpää muisteli myöhemmin Kansa taisteli -lehdessä, että hyökkäyksen alettua polkupyörillä liikkunut osasto eteni taistellen halki savuntuoksuisen Kannaksen ja yöpyi milloin missäkin. Toisinaan se majoittui maantien varrella teltoissa, toisinaan autioiksi jätetyissä huviloissa. Aluksi osasto oli reservissä mutta jo piankin se siirrettiin kärkeen, jossa se osallistui moniin koviin taisteluihin. Näissä melskeissä oli monesti mukana itse divisioonan komentaja Einar Vihma, joka vain pistoolilla aseistautuneena kulki usein ensimmäisenä hyökkäävien joukkojen kannoilla.

Kevyt osasto 1 taisteli Karisalmella elokuun 23. päivänä mutta sen pääosat
olivat edenneet jo Lyykylään päivän iltaan mennessä. Kartan vasemmassa
alanurkassa näkyy Viipurin luoteista esikaupunkialuetta.
Ensimmäiseen varsinaiseen taisteluun kevyen osaston miehet joutuivat Antrean pitäjän Viskarin kylässä. Se oli monelle suodenniemeläiselle tuttu talvisodan ajalta, sillä Kenttätäydennys-prikaatin X pataljoona (X/KT-Pr.) eli Pataljoona Kantele, jossa pääosa pitäjän miehistä taisteli, vetäytyi sen kautta uudelle rajalle rauhanteon jälkeisinä päivinä. Nyt Viskari vallattiin takaisin öisessä taistelussa noin tunnin yhteenoton jälkeen. Viholliselta kerrottiin jääneen satakunta kaatunutta, kun osasto jatkoi viipymättä kohti etelää ja uusia tavoitteita.

Kevyt osasto 1:n tehtävänä oli osallistua Viipurista Leningradiin johtaneiden vihollisen peräytymisteiden katkaisemiseen. Sitä varten se eteni Viipurin itä- ja kaakkoispuolitse tavoitteenaan Viipurin-Leningradin rautatie. Se eteni hyvää vauhtia kohti Viipurin maalaiskunnassa sijainnutta Karisalmea, jonne neuvostojoukkojen hyökkäys oli talvisodan rauhan tullessa pysähtynyt.

Kalle Jaakola
Elokuun 23. päivänä, kaksi päivää hyökkäyksen alkamisen jälkeen olivat Kevyt osasto 1:n pääosat saaneet tehtäväksi edetä Pilppulan rautatieseisakkeelle, joka oli Viipurista Vuoksen rantaan ja edelleen Valkjärvelle kulkeneen radan varressa. Kaikkialta tuntui kuuluvan vain hyviä uutisia, kun joukot etenivät suuria sotasaaliita saaden ja viholliselle tappioita tuottaen. Suodenniemelle kiiri kuitenkin suru-uutinen, sillä Kalle Jaakola kaatui tuona päivänä. Hän oli ehkä kevyen osaston pääosien taakse jääneessä joukossa, koska kaatumispaikaksi mainitaan Karisalmi, jonka yksikön pääosa oli jo ohittanut. Mikä hänen kohtalokseen koitui, ei välttämättä enää selviä.

Kalle Jaakolan kaatuminen osui samaan päivään jona Toivo Bamberg menehtyi 25. Sotasairaalassa Pälkjärvellä. Voittoisillakin taisteluilla oli seurauksensa, jotka jättivät jälkeensä pysyvät arvet.

Lähteet:
12. Divisioonan hyökkäysoperaatiot 21.8.-1.9.1941 (SPK 6054), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jatkosodan historia 2. WSOY, Porvoo 1989.
Pohjanpää Heikki: Taistelu Pilppulasta. Kansa taisteli –lehti 8/1961, s. 252-253.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.
Kalle Jaakolan valokuva: Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy, Naantali 1979.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...