tiistai 21. kesäkuuta 2016

Pösön pirutarinan alkujuurilla

Vanhoja aikoja tutkiessa käy aina välillä niin, että tapahtumien kulku tai jonkin asian todenperäisyys käy melko luotettavasti ilmi jo yhtä tai kahta asiakirjaa lukiessa. Sitten on niitä toisenlaisia kysymyksiä, joihin vastaaminen vaatii suuren aineistomäärän läpikäymistä, paljon aikaa ja jonkin verran hyvää onneakin. Tällä jälkimmäisellä tavalla kävi hiljattain, kun uuteen aineistoon tutustuminen näytti ratkaisevan jo pitkään mielessä pyörineen kysymyksen.

Kotimaisten kielten keskuksen 1930-luvulla koottua sananparsikortistoa on digitoitu kai ihan alkuvuodesta saakka ja erilaisia löytöjä siitä on esitelty jo useammassakin paikallishistoriaan kallistuvassa blogissa. Äskettäin digitointi saavutti Suodenniemen kortit ja ”saalis” olikin melkoinen: lähes 1000 korttia, joista jokaiselle on kirjoitettu yksi Suodenniemellä tunnettu sananlasku. Joukkoon on tosin päätynyt muutamia kortteja ainakin Kiikoisista, Karkusta ja Mouhijärveltä mutta määrä on silti huomattava. Jotkin sanonnoista ovat todettavissa suodenniemeläisperäisiksi ja eräs niistä, nimittäin tällainen, kiinnitti erityisesti huomioni:

Tarina ei kerro, mahtoiko Suodenniemellä mellastanut
piru olla lukumiehiä, mutta kuvasta poiketen sen
on kerrottu olleen yksijalkainen. Kuva: Pixabay.com.
Erii irti mun tukastani sano Pösön Matti ko Piru vei.

Tästä sanonnasta tuli heti mieleen muutama vuosi sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa näkemäni Pösöön liittyvä pirutarina, josta kirjoitin tännekin. Siinä oli lyhyesti sanoen kyse Suodenniemen kylästä Kittilän kylään öiseen aikaan joutuneesta Pösön isännästä, jonka sanottiin sittemmin kadonneen kalamatkalla jäljettömiin. Koska tarina esiintyi jo vuonna 1864 julkaistussa David Skogmanin satakuntalaisia ”muisto-juttuja” koskeneessa artikkelissa, aloin silloin pari vuotta sitten katsella löytyisikö Pösöltä tarinaan sopivaa oikeaa isäntää, jonka ympärille juttu olisi syntynyt. Tuolloin ei tärpännyt, mutta nyt saatavilla oli uusi tieto eli isännän etunimi Matti, joka luultavasti olisi merkitty vanhoihin kirkonkirjoihin muodossa Matts.

Katsoin läpi edelliseen juttuun keräämääni isäntäluetteloa ja siellähän olikin kaksi Mattsia, jotka kuitenkin olin voinut sulkea pois kuolinsyiden perusteella. Syynäsin nyt kuitenkin entistä tarkemmin kaikki Pösön Mattsit läpi ja yhtäkkiä arvoitus alkoikin ratketa. Kävi nimittäin ilmi, että edellisessä jutussa mainitun Matts Mattsson Pösön ja hänen poikansa Isak Mattssonin väliin mahtui vielä yksi Matts – Matts Jöransson Pösö.

Matts Jöransson oli alkuaan Väissin poikia Pajuniemestä, syntynyt elokuun 5. päivänä vuonna 1802. Kun yllämainittu Matts Mattsson kuoli tammikuussa 1824, jäi hänen 28-vuotias vaimonsa Hedvig leskeksi. Hedvig ja Matts Jöransson löysivät yhteisen sävelen ja heidät vihittiin elokuussa 1829. Näin Matts Jöranssonista tuli Pösön isäntä siihen saakka, kunnes Matts Mattson Pösön poika Isak tuli täysi-ikäiseksi vuoden 1845 tienoilla. Tällöin hän nousi uudeksi isännäksi äitinsä ja isäpuolensa silti jäädessä taloon kirjoille.

Tämä Kotimaisten kielten keskuksen
sananparsikortti johdatti uuteen alkuun Pösön
pirutarinan päähenkilön etsinnässä.
Jotta Matts Jöransson voitaisiin jollakin tarkkuudella yhdistää jutun juurena olleeseen kansantarinaan, oli syytä selvittää, mitä hänelle myöhemmin tapahtui. Rippikirjoja selaamalla ilmeni, että hän asusteli kotonaan Pösöllä kesällä 1865 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Elämänsä viimeiset kuusi vuotta hän vietti leskenä Hedvigin poismenon jälkeen. Häntä isäntänä seurannut Isak oli myös jo kuollut. Historia oli sen jälkeen tavallaan toistanut itsensä, kun uudeksi isännäksi oli noussut Isakin lesken Eva Johansdotterin toinen aviomies, entinen Pösön renki Wilhelm Davidsson.

Mutta miten Matts Jöranssonin elämä sitten päättyi 62 vuoden iässä? Katosiko hän kalastusmatkalla, kuten tarinan isännälle kävi? Suodenniemen seurakunnan kuolleet tuolta ajalta on merkitty samaan niteeseen vihittyjen tietojen kanssa. Sen merkintöjen mukaan Matts Pösö hukkui kesäkuun 10. päivänä vuonna 1865 ja hänet haudattiin heinäkuun toisena. Se haudattiinko todella vai siunattiinko poissaolevana ei asiakirjoista ilmene. Kuoleman ja hautauksen välinen aika, 22 päivää, on joka tapauksessa selvästi pidempi kuin muilla samana vuonna sulan maan aikaan kuolleilla. Heillä tuo aika vaihtelee kahden ja kymmenen päivän välillä.

Mikäli Pösön pirutarinan päähenkilöllä on historiallinen esikuva, niinkuin nyt siis näyttää, ei David Skogmanin muistiin merkitsemä Pösöä koskeva muistojuttu ollut kovin vanha, enintään muutaman vuosikymmenen takaa. Itse asiassahan Matts Jöransson eli vielä silloin, kun Skogmanin kirjoitus julkaistiin Suomi-lehdessä vuonna 1864. Tieto hänen kohtalostaan sisältyykin vasta myöhemmin tallennettuun, edellisen jutun runkona olleeseen kertomukseen.

Lähteet:
Suodenniemen sananparsikortit, Kotimaisten kielten keskuksen arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen seurakunnan rippikirjat sekä vihittyjen luettelot 1802-1865, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Skogman David: Kertomus matkoiltani Satakunnassa muisto-juttuja keräilemässä. Suomi: 2 (1864), s. 123-162.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Konekiväärimiehiä Raja-Karjalassa

Viimeksi, kun täällä puhuttiin Jalkaväkirykmentti 8:n II pataljoonasta (II/JR 8), oltiin juhannuksessa 1941 ja jatkosodan ensimmäisissä päivissä. Sen jälkeen pataljoona, jossa joukko suodenniemeläisiä varusmiehiä palveli, oli edennyt Laatokan rantaan ja levännyt ja pitänyt vahtia talvisodan aikana kuuluisuutta niittäneessä Mantsinsaaressa. Elokuun 10. päivästä alkaen se oli siirtynyt Salmin kirkonkylän kautta Salmiin kuuluneelle Orusjärvelle, joka sijaitsi aivan vanhan rajan tuntumassa. Se ylitettiin ilman sen suurempaa numeroa alkuillasta 11. elokuuta yli 100 kilometrin marssin päätteeksi.

Vanhan rajan tuntumassa mutta sen vieraalla puolella sijainnut Maaselän
kylä vallattiin 21.8.1941. Tämä kuva kylästä on otettu vain päivä
valtauksen jälkeen. Kuva: SA-kuva 39231.
Elokuun 19. päivä oli Karjalan armeijan uuden hyökkäyksen alkamispäivä. Pitkän marssinsa rasituksista toipuville II pataljoonan miesten osaksi tuli hyökätä takaisin vanhan rajan sisäpuolelle Hyrsylään, mistä jatkettiin taas rajan toiselle puolelle Veskelyksen kylään. Hyrsylän mutkan alue oli tärkeä, koska venäläiset olivat välirauhan aikana rakentaneet sen poikki junaradan, joka yhdisti Suomeen ennen kuuluneen Suojärven Itä-Karjalaan. Alueella oli myös lukuisia siltoja, jotka haluttiin saada ehjinä haltuun. Lisäksi paikalla oli tietty symbolinen merkitys, sillä sen valtaamisen myötä Laatokan Karjala alkoi jälleen olla suomalaisten hallussa puolentoista vuoden katkon jälkeen.

Uuden hyökkäysvaiheen alussa sekä vihollinen että paikalliset siviilit onnistuttiin yllättämään, mikä ilmenee tästä ajanjaksosta kirjoittaneen M. O. Matilaisen muistelmasta:

Vastarintaa ei ilmennyt juuri ollenkaan ja eteneminen jatkui aina Veskelykseen saakka, jonne saavuimme helteisenä iltapäivänä. Ihmeeksemme näimme kylän väen pellolla ruista leikkaamassa. Ensin asukkaat eivät kiinnittäneet meihin suurempaa huomiota luullen ehkä omiensa olevan marssilla, mutta alettuamme puhutella heitä he kauhistuivat ja syöksyivät suin päin metsään.

Maaselän kylän sijainti näkyy tästä Laatokan Karjalan yleiskartasta.
Nuoli osoittaa suuntaa, mitä pitkin 2.KKK/JR 8:n eteneminen kulki.
Karttaan on merkitty mustalla tekstissä mainittu rautatie, jonka
Suojärveltä rajan yli erkaneva haara oli rakennettu välirauhan aikana.
Rykmenttiä komentaneen eversti Pietari Autin sanotaan panneen varusmiehistä muodostetut I ja II pataljoonan pahimpiin paikkoihin säästääkseen reserviläisistä koottua III pataljoonaa. Ehkä siksi II pataljoona oli mukana seuraavassakin hyökkäyksen vaiheessa, jonka tarkoituksena oli Maaselän kylän valtaus. Veskelyksen tavoin sekin sijaitsi aivan vanhan rajan tuntumassa. Sinne vihollinen oli jo ehtinyt varustaa asemat mikä merkitsi, ettei yllätyshyökkäyksen mahdollisuutta enää ollut. Silti 4. komppania (4./JR 8) ja sille alistettu 2. konekiväärikomppania (2. KKK/JR 8) saivat kylän heti hyökkäyspäivän aamuna hetkeksi haltuunsa, ennen kuin vihollisen vastahyökkäys pakotti ne perääntymään.

Uusi yritys Maaselän valtaamiseksi aloitettiin myöhemmin samana päivänä, 21.8.1941. Silloin oma tykistökin oli jo ehtinyt riittävän lähelle osallistuakseen taisteluun. Tuona taistelun päivänä konekiväärikomppania menetti kaatuneina neljä miestä, joista yksi oli suodenniemeläinen sotamies Arvo Ahola. Muut menehtyneet olivat ylistarolainen korpraali Pentti Lehtinen, konekivääriin vettä hakiessaan kaivolle tuupertunut tamperelainen sotamies Juho Särkkä sekä karkkulainen sotamies Olavi Salospohja. He kaikki olivat 21-vuotiaita.

Komppanian sotapäiväkirja mainitsee taistelun vain ohimennen eikä lokakuussa kirjoitettu taistelukertomuskaan kerro siitä kovin yksityiskohtaisesti. Onneksi kuitenkin taisteluun osallistunut Väinö Reijonen kirjoitti siitä aikanaan tarkan kuvauksen Kansa taisteli –lehteen. Reijosen kirjoitus sisältää tarkempaa tietoa myös Aholan kohtalosta:

Arvo Ahola
”[Suomalaisten edettyä jo kylän talojen läheisyyteen] Talojen nurkilta ammuskeltiin vielä aika lujasti, samoin oikealla olevalta kumpareelta, jolla oli lukumäärältään ylivoimainen vihollinen. Eikä meilläkään olleet panokset kortilla. Onneksemme oli tiessä sillä kohdin vähän leikkauksen tapaista, tarjoten hieman suojaa, kun vain pysytteli matalana. Näin ei ollut vasemmalle levittäytyneillä kiväärijoukkueiden miehillä, joten alkoi tulla tappioita. Heidän oli pakko pyrkiä edessä olevien talojen suojaan. Talojen takana olivat vanjat valmistautumassa vastaiskuun. Saarroksiin joutumisen pelosta he kuitenkin lähtivät pakoon ja samalla sinne haettiin meidän toinen konekiväärimme antamaan vauhtia.

Osa oli kuitenkin jäänyt ja se tuli kk.ryhmälle kalliiksi, ampujana ollut stm. Ahola sai kuulan lävitseen. Heti sen jälkeen tuotiin tähystäjänä toiminut korpr[aali] Lehtinen rinnan ja keuhkot läpäisseen luodin tavoittamana.

Raju hyökkäys johti Maaselän kylän valtaamiseen. Omiksi koetut alueet oli tällä suunnalla saatu nyt jokseenkin hankittua takaisin, mikä piristi sekä joukkojen että kotiin jääneiden mieltä. Loppua sodalle ei kuitenkaan vielä näkynyt, vaikka sitäkin oli jo kovasti toivottu. Pitkä oli odottavan aika.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 8:n II pataljoonan (II/JR 8) sotapäiväkirja (SPK 9877), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jalkaväkirykmentti 8:n 2. konekiväärikomppanian (2.KKK/JR 8) sotapäiväkirja (SPK 9838), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jalkaväkirykmentti 8:n 2. konekiväärikomppanian taistelukertomus Maaselän taistelusta (SPK 26563), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jokipii Mauno (toim.): Tuntemattoman sotilaan rykmentti – JR 8: Jalkaväkirykmentti 8:n historia. WSOY, Porvoo 1991.
Reijonen Väinö: Kaksi elonkorjuupäivää. Kansa taisteli –lehti 9/1971, s. 275-277.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.
Arvo Aholan valokuva: Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy (Naantali 1979).
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...