maanantai 31. lokakuuta 2016

Kohtalokas harhautus

Syyskuun 13. päivänä vuonna 1941 lähti Utöstä merelle suurehko laivasto-osasto. Sen kärjessä kulki laivastomme tuolloinen lippulaiva, panssarilaiva Ilmarinen. Sitä seurasi sen sisaralus Väinämöinen. Niillä molemmilla oli tukenaan kaksi vartiomoottorivenettä. Panssarilaivojen perässä seurasi kahdeksan aluksen vahvuinen saksalainen laivasto-osasto, minkä takana tulivat jäänmurtajat Jääkarhu ja Tarmo sekä höyrylaiva Aranda.

Vilho Heinämies otti panssarilaiva Väinämöiseltä tämän viimeisen
kuvan Ilmarisesta noin tuntia ennen sen uppoamista. Kuva: SA-kuva 67963.
Saattue höyrysi kohti etelää hämärtyvässä lauantai-illassa. Saksan juhannuksen tienoilla alkanut hyökkäys Neuvostoliittoon oli edennyt niin, että saksalaisjoukot olivat jo Tallinnan porteilla. Samaan aikaan sen joukot lähestyivät Viron länsiosassa sijaitsevia Saarenmaan ja Hiidenmaan saaria. Niiden valtaamiseen tämäkin Operaatio Nordwindiksi kutsuttu sotatoimi liittyi. Retken tarkoituksena oli suorittaa harhautus, jolla saaria puolustavat neuvostojoukot oli määrä saada uskomaan, että hyökkäys ei tulisikaan maalta vaan mereltä. Toimiessaan harhautus voisi saada saarten puolustajat hajauttamaan voimansa sen sijaan, että he kaikki olisivat olleet saksalaisia vastassa näiden noustessa maihin mantereen puolelta.

Panssarilaiva Ilmarinen oli miehitetty varusmiehillä ja nuorilla reserviläisillä. Heidän joukossaan olivat suodenniemeläiset matruusit Matti Harju ja Väinö Seppälä. Heistä Harju oli putajalainen, Seppälä puolestaan oli muuttanut Lahdenperästä Tampereelle ja työskenteli sen tehtaissa. Väinämöisellä miehistöaines oli varttuneempaa. Purjehdusten välillä, kun laivat olivat ankkurissa esimerkiksi Paraisilla Atun saaren luona, aikaa kulutettiin kalastelemalla. Kun kortinpeluuta ei sotaväessä katsottu hyvällä, oli sen tilalle kehittynyt vahva shakinpelaamisen kulttuuri. Myös kirjoja luettiin laivoilla paljon.

Matti Harju
Puoli yhdeksän aikaan illalla laivasto-osasto oli saapunut Itämerellä pisteeseen, jossa sen oli määrä päättää tehtävänsä ja kääntyä takaisin tulosuuntaansa. Ajatuksena oli, että tähän saakka tietä avannut Ilmarinen palaisi takaisin joukon viimeisenä. Jonossa toisena edenneellä Väinämöisellä tarkkailtiin kärkialuksen liikkeitä, jotta käännös saataisiin suoritettua samanaikaisesti.

Pian Ilmarisen alettua käännöksensä Väinämöiseltä havaittiin, kuinka sen vasemmalla kyljellä tapahtui vesirajassa räjähdys, jota seurasi heti vielä toinen räjähdys. Samassa laiva alkoi kallistua. Se kaatui nopeasti kyljelleen ja jäi hetkeksi siihen, kun suuri märssytorni saavutti vedenpinnan. Kallistuminen kuitenkin jatkui ja alus kääntyi ympäri jääden hetkeksi kellumaan pohja ylöspäin. Seitsemän minuuttia räjähdysten jälkeen se kuitenkin painui pinnan alle.

Väinö Seppälän hautakivi
Suodenniemen sankarihautausmaalla.
Laivan alkaessa kallistua sen miehistöllä oli vain hetki aikaa pelastautua. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että pelastusveneitä ei ehditty irrottaa kiinnityksistään vaan ne upposivat aluksen mukana. Erikoista oli, että samaan aikaan kun miehistöä pelastui aivan laivan syvimmistä syövereistä, turman sattuessa kannella olleita miehiä menetettiin. Monet ehtivät kyllä poistua laivasta, mutta  kymmenasteinen merivesi vei nopeasti voimat. Lisäksi tankeista veteen joutunut polttoöljy tukahdutti hengityksen, jos sitä vetäisi sisäänsä. Vartiomoottoriveneet tekivät pelastustöitä minkä pystyivät mutta aika ja yhä tihenevä pimeys olivat niitä vastaan. Lippulaivan lisäksi tuona iltana menetettiin 271 merisotilasta, mutta vain yksi ruumis saatiin nostettua merestä. Uhrien joukossa olivat aluksen molemmat suodenniemeläisnuoret, 23-vuotias Seppälä sekä vasta 19-vuotias siviilissä maatöitä tehnyt Harju.

Ilmarisen tuhon syyksi pääteltiin nopeasti jostakin Itämeren monista miinakentistä irronnut ajomiina, jonka käännöksen aiheuttama virtaus oli imenyt aluksen kylkeen saaden aikaan räjähdyksen. Kantavuussyistä laivan vedenalaista kylkeä ei ollut vahvistettu panssaroinnilla, minkä vuoksi räjähdys repi siihen jopa 20 neliömetrin suuruisen reiän. Siksi alus upposi niin nopeasti.

Nuorten ihmisten ennenaikainen poismeno vetää aina mietteliääksi mutta Ilmarisen upotessa koettu ihmishenkien menetys tuntuu erityisen turhalta. Venäläiset eivät kenties lainkaan havainneet tehtyä harhautusta eikä sillä ollut merkitystä Viron saarten valtaustaisteluille. Sitä sillä oli vain niille sadoille perheille, jotka menettivät jonkun joukostaan tuolla myttyyn menneellä retkellä.

Panssarilaiva Ilmarisen rakenne selviää tästä alla mainitussa Vilho
Heinämiehen kirjassa julkaistusta piirustuksesta. Se on suuntaa antava,
sillä vuoteen 1941 mennessä alukseen oli tehty pieniä muutoksia.

Lähteet:
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Heinämies Vilho: Seitsemän minuuttia merellä: kuvaus panssarilaiva Ilmarisen tuhosta. WSOY, Porvoo 1945.
Kantola Matti: Ilmarisen kohtalon hetki. Kansa taisteli –lehti 9/1978, s. 314-316.
Lae Hannes: Näin Ilmarisen uppoavan. Kansa taisteli –lehti 9/1978, s. 317-319.
Rahola Eero: Panssarilaiva Ilmarisen tuhoutuminen: muistikuvia 16 vuoden takaa. Kansa taisteli –lehti 4/1957, s. 5-9.
Panssarilaiva Ilmarisen nousu ja tuho. Ylen Elävä arkisto.
Matti Harjun valokuva tekijän luvalla Sakari Jankkarin teoksesta Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...