keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Entisajan joulu kului syöden ja kisaillen

Entisajan joulunalusaika oli yhtä lailla kovaa touhuamista kuin tänäkin päivänä. Työt oli syytä aloittaa jo hyvissä ajoin, sillä kinkun matka lahtipöydästä joulupöytään otti aikansa, samoin kuin joulua edeltänyt sahdinteko. Vielä sata vuotta sitten joulukynttilätkin tehtiin monessa paikassa itse, joten jouluvalmistelut alkoivat monessa paikassa jo syksyllä.

Aattoaamuna viimeisetkin tehtävät pyrittiin saamaan päätökseen, jotta hiljentyminen jouluun saattoi alkaa. Tavallista oli, että joulusaunassa käytiin jo päivällä, jotta ilta voitiin pyhittää ruokailulle. Entisaikaan monessa paikassa asiaan kuului, että ruokapöytä katettiin jo ennen saunaan menoa, haltioita varten. Sitten emäntä tuli ennen muuta väkeä saunasta katsomaan, oliko pöydässä käyty. Jos oli, oli se merkki haltioiden suosiosta. Mikäli pöytä oli koskematon, oli syytä huoleen.

Joulupukki ilahdutti entisajankin lapsia.
Usein asusteena toimi vanha tai nurinpäin
käännetty palttoo. Olipa hänellä nimeensä
viitaten toisinaan sarvetkin, kuten tässä
Julbocken-lehdessä vuonna 1879 julkaistussa kuvassa.
Suodenniemeläinen vuonna 1860 syntynyt Manta Mäkelä on muistellut, että ruoan aloitti yleensä sianlihasoppa, jota seurasivat makkarat, juustot, lanttulaatikko eli räätikkäloora ja monet muut herkut. Myös rusinasoppaa ja puuroa syötiin. Tarjoilujen määrä riippui tietenkin kulloisenkin paikan varallisuudesta ja pienimmissäkin pirteissä pyrittiin siihen, että ainakin leipää olisi joulun aikaan riittävästi saatavilla.

Aattoilta kului pelien ja leikkien parissa. Kukon kengitys oli niistä suosituin. Siinä tasapainoiltiin istuen kahden tuolin väliin viritetyllä riu’ulla keppiä apuna käyttäen. Tuon tuostakin kilpailija mätkähti oljilla pehmustetulle lattialle ja tunnelma oli korkealla. Myös joululahjat vaihdettiin aattoiltana. Puolilta öin emäntä meni navettaan katsomaan lypsäviä ja toivottamaan niillekin hyvää joulua. Sen jälkeen moni kävikin jo nukkumaan, vaikka etenkin nuorempi polvi jatkoi usein juhlimista pitkään aamupuolelle saakka.

Jouluaamuna suunnattiin joulukirkkoon. Se alkoi aamulla kuudelta, minkä vuoksi Suodenniemellä perimmäisistä kylistä oli matkaan lähdettävä jo neljän aikaan. Matkan pimeyttä valaisivat tienvieren talojen ikkunoita koristaneet kynttilät. Jos talossa oli joulukuusi, oli se tavallisesti aseteltu niin että sen näki tieltä. Löysin taannoin Kansanrunousarkistosta nipun 1900-luvun alkuvuosia kuvaavia muistelmia Suodenniemen joulukirkosta ja monen muistelijan mieleen oli erityisesti jäänyt kirkkomatkalla kuultu rekien kulkusten kilinä. Eri puolilta pitäjää saapui rekiä ja kelkkoja niin lukuisasti, että jalkaisin kirkkoon tulevat saivat välillä seistä pitkiäkin aikoja tien sivussa, jotta kulkupelit pääsivät heidän sivuitseen. Joskus kun joulu oli lumeton, tehtiin kirkkomatka reen sijasta kärryillä.

Rekien kulkusten lisäksi toinen monen muistelijan mieleen jäänyt asia oli sisäpuolelta kynttilöillä valaistu kirkko. Tapana nimittäin oli, että jokainen kirkossakävijä toi mukanaan kynttilän, jonka asetti penkkirivinsä päähän. Toisina vuosina kirkossa oli koristeltu kuusi, toisina ei. Joulukirkko kesti puolisentoista tuntia ja sen aikana kuultiin aina kaksi saarnaa. Kun tilaisuus alkoi lähestyä loppuaan, syntyi ulko-ovien luona liikehdintää. Edessä oli nimittäin yksi joulun kohokohdista, kilpa-ajo takaisin kotiin. Meno oli hurjaa, sillä esimerkiksi Koivuniemenjärven jäällä, jonka yli kulki usein talvitie kirkolta Taipaleen suuntaan, ajettiin toisinaan seitsemänkin hevosta rinnakkain, kun kisailtiin paremmuudesta. Ensimmäisenä perille ehtinyt sai tuoda joulun kotiin.
Lukutupa-lehdessä julkaistiin vuonna 1903 tällainen kuva Häränkengitys-
nimisestä joululeikistä. Se lienee ollut hyvin samanlainen leikki kuin
Suodenniemelläkin harrastettu kukonkengitys, sillä kuvausten mukaan
siinäkin kisailtiin tähän samaan tapaan.

Tapaninpäivänä oli toinen joulukirkko. Se ja jouluaamun kirkon kesken oli nähtävästi olemassa jako, jonka mukaan toisena päivänä kirkossa kävi pääasiassa vanhempi väki, toisena nuorempi. Käyttämässäni aineistossa maininnat menevät kuitenkin ristiin niin, että se kumpi ryhmä meni ensin ja kumpi tapanina ei siitä selviä. Myös tapaninpäivän kirkosta oli tapana ajaa kilpaa kotiin.

Loppiaisena oli Nuutiksi sanottu aika. Silloin kulkivat nuuttipukit talosta taloon ja joulun aika päättyi.

Lähteet:
Suodenniemen yleiskyselyn vastausaktit 1N, 2N, 6N ja 7N. Kirkollisen kansanperinteen arkisto, SKS:n Kansanrunousarkisto.
Pitäjäkortisto: Suodenniemi, SKS:n Kansanrunousarkisto.
Paikallissanomat 21.12.1994.
Joulupukin kuva: Julbocken-lehti 1879, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.
Tasapainottelijan kuva: Lukutupa-lehti nro 24-25/1903, Kansalliskirjaston Historiallinen sanomalehtikirjasto.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Jääskeä valtaamassa

Jalkaväkirykmentti 6:n 7. komppaniasta (7./JR 6) puhuttiin viimeksi muutama sotajuttu sitten. Silloin se oli valtaamassa nykyisen rajan pinnassa olevaa Ritamäkeä ja saikin sen haltuunsa suurten uhrausten jälkeen. Niistä tapahtumista tähän tarinaan oli kulunut kymmenisen päivää ja matkaa oli taitettu niin, että oltiin parisenkymmentä kilometriä etelämmässä, Jääsken kirkonkylän itäpuolella. Jääski sijaitsee Vuoksen rannalla vain kymmenisen kilometriä nykyisen rajan takana joten kovin kauas ei vielä tässä vaiheessa ollut edetty.

Jääsken suojeluskuntatalon luona käytiin kovia taisteluita. Tämä kuva talosta
on otettu taistelujen päätyttyä 21. elokuuta 1941. Seinille ja katolle
kootut puut ovat venäläisten tekemää naamiointia lentokoneita vastaan.
Kuva: SA-kuva 37147.
Venäläisillä oli Jääsken ja sen viereisen Enson tehdastaajaman alueella voimakkaita joukkoja. Jalkaväkirykmentti 6 yhtenä oli saattamassa niitä tukalaan asemaan koukattuaan alueen itäpuolelle ja sulkemalla siten elintärkeitä vetäytymisteitä. Vuoksen yli kulki enää kaksi venäläisten hallussa ollutta siltaa, joita he puolustivat raivokkaasti. Siksi Jääsken lähestymistaisteluista tulikin ehkä miesten siihen asti raskaimmat.

Jääskeä lähestyttäessä jouduttiin vihollisen kanssa kosketuksiin tuon tuostakin. Elokuun 13. päivänä 7. komppania törmäsi läheisen Kirvun pitäjän suunnasta vetäytyvään viholliskomppaniaan ja tuhosi sen pääosat. Seuraavana aamuna vihollinen yritti komppanian voimin vastaiskua 7. komppanian kohdalta mutta yritys epäonnistui ja maastoon jäi suuri joukko kaatuneita vihollisia. Kun päivä nousi ja ilma lämpeni, täyttyi seutu kalman tukahduttavasta löyhkästä.

Koukkaus oli edennyt siihen vaiheeseen, että suomalaiset hyökkäsivät kohti länttä ja venäläiset torjuivat idästä päälle painavaa vihollista. Taistelu oli niin sekavaa, että kerrankin eräs muonakuskeista ajoi erehdyksessä kuormansa aivan etulinjan ensimmäisten taistelijoiden tasalle. Mies pelastui mutta hevonen ammuttiin kuoliaaksi. Toisessa tilanteessa vihollisjoukkue käveli maantietä sulkeisjärjestyksessä suoraan suomalaisen 6. komppanian (6./JR 6) eteen ja tuhoutui melkein kokonaan.

Seitsemännen komppanian tie kulki Jääskijärven eteläpuolelta kohti
Vuoksen rannalla sijainnutta Jääskeä. Ympyrän keskellä olevan purolinjan,
suojeluskuntatalon ja nuorisoseurantalon luona käydyt taistelut vaativat
kaksi suodenniemeläistä uhria.
Elokuun 15. päivänä kello 11 sai 7. komppania tehtäväkseen hyökätä edellisenä päivänä haltuun saadun Jakovalan kylän alueelta kohti Jääsken kirkonkylää. Tavoitteena oli taajaman itäpuolella virtaava puro. Hyökkäys käynnistyi hieman ennen kello kahta iltapäivällä. Tilannetta seuranneen II pataljoonan esikunnan päiväkirjaan merkittiin myöhemmin, että hyökkäys eteni hitaasti vihollisen sitkeän vastarinnan vuoksi. Auringon jo laskiessa tueksi annettiin 5. komppania, minkä jälkeen asetettu tavoite saavutettiin puolessa tunnissa. Kovia kokenut 7. komppania siirrettiin lepoon Jakovalaan ja 5. komppania jäi etummaisiin asemiin.

15. päivän raju kamppailu maksoi 7. komppanialle 8 miehen hengen. Lisäksi 7 miestä kuljetettiin haavoittuneina linjojen taakse. Yksi kaatuneista oli suodenniemeläinen sotamies Niilo Lahdenperä. Hän oli kuollessaan 31-vuotias.

Niilo Lahdenperä
Jääski oli yhä vihollisen hallinnassa ja yritykset sen valtaamiseksi jatkuivat. Jälleen seuraavana aamuna eli 16. elokuuta 7. komppania sai käskyn siirtyä eteen purolinjalle. Tarkoitus oli hyökätä sen yli ja vallata taajaman laidalla olleet Jääsken suojeluskuntatalo ja nuorisoseurantalo. Toiminta alkoi kymmenen minuutin tykistövalmistelulla kello 12.50. Sen jälkeen lähdettiin etenemään. 

Seitsemännen komppanian eteneminen oli jälleen vaivalloista raivokkaasti puolustautuvan vihollisen vuoksi. Mukana ollut E.I. Häkkinen muisteli tehtyä hyökkäystä kirjoittamassaan joukko-osastohistoriikissa näin:

"Koitti hyökkäyshetki. Ylitimme muutaman metrin levyisen puron pioneerien tekemää ponttoonisiltaa pitkin. Pääsimme Juttuojan yli vihollisen huomaamatta ja nopeasti levittäydyimme puron taakse. Nyt vihollinen huomasi meidät ja aloitti tulituksen. Nopeasti vain maahan. Aloitimme kiivaan ammunnan. Nyt oli kysymys vain siitä kumpi puoli pystyy tehokkaampaan tulitukseen. Vihollisella oli etuna se, että olivat kaivautuneina ja me tasaisen maan päällä suojattomina."

Lopulta komppanian onnistui edetä suojeluskuntatalolle mutta siihen oli pysähdyttävä. Samoin kävi muillakin suunnilla. Puoli viiden aikaan iltapäivällä venäläiset käynnistivät vastahyökkäyksensä ja kolmen hyökkäysvaunun tukemana heidän onnistui pakottaa vajaan joukkueen vahvuiseksi kutistunut 7. komppania takaisin purolinjan taakse. Sen vetäydyttyä myös viereisen komppanian oli tehtävä samoin.

Reino Löytämäki
Tässä 16. päivän hyökkäyksen myötä Suodenniemelle kiiri jälleen surusanoma, sillä siviilissä maanviljelijänä toiminut korpraali Reino Löytämäki Sävin kylästä oli viiden tuona päivänä kaatuneen joukossa. Talvisota oli alkanut Löytämäen 18-vuotissyntymäpäivänä ja nyt 19-vuotiaana hän menetti sodalle henkensä.

Kiivaat taistelut Jääsken herruudesta jatkuivat vielä useiden päivien ajan. Seitsemänteen komppaniaan kohdistuneista rasituksista kertoo se, että kun komppanian päällikkö luutnantti Jaakko Viitamäki kaatui 18. päivänä, hän oli koko komppanian viimeinen upseeri. Aliupseeristokin oli harventunut niin, että komppanianpäälliköksi nousi joksikin aikaa eräs jäljellä olleista alikersanteista.

Jääsken valtaus saatiin päätökseen vasta elokuun 21. päivänä. Taisteluiden keskiössä olleen suojeluskuntatalon salkoon nostettiin sinä päivänä taas siniristilippu. Kotirintamalla se oli usein puolitangossa, Suodenniemelläkin jo moneen kertaan.

Lähteet:
Jalkaväkirykmentti 6:n 7. komppanian (7./JR  6) sotapäiväkirja (SPK 9436), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Jalkaväkirykmentti 6:n II pataljoonan (II/JR 6) sotapäiväkirja (SPK 9522), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Holkeri Erkki: Jääskessä tapeltiin lujasti. Kansa taisteli –lehti 8/1985, s. 262-265.
Häkkinen E.I.: Kannaksen kahlaajat. JR 6 jatkosodassa. JR 6:n historiatoimikunta, Turku 1986.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.
Kaatuneiden valokuvat: Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. (Suodenniemi 2007) ja Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy (Naantali 1979).

maanantai 30. marraskuuta 2015

Muutama tieto alttaritaulun ensi vuosikymmeniltä

Selailin hiljattain kirjastossa Juha Vartiaisen toimittamaa Suurta alttaritaulukirjaa löytääkseni tietoja Suodenniemen kirkon alttaritaulun vaiheista. Kirja ei sitä tuntenut, joten oli syytä kaivella esiin aikojen saatossa papereihin tallentuneita tietoja ja koettaa löytää uusiakin, jotta taulun vaiheista pääsisi jollain lailla selville.

Alttaritaulu kesällä 2014.
Kaikesta päätellen Suodenniemen nykyisessä kirkossa ei sen ensimmäisinä vuosikymmeninä ollut alttaritaulua lainkaan. Alussa mainitun kirjan mukaan olikin tavallista, että etenkin maaseutuseurakunnissa säästettiin usein pitkään, kunnes tauluhankinta saatiin tehtyä. Alttarin seinää koristikin sinä aikana yleensä krusifiksi. Niin näyttää olleen Suodenniemelläkin, sillä vuoden 1850 kalustoluettelossa mainitaan 2 kyynärää ja 14 tuumaa (=n. 1,5 m) korkea krusifiksi, joka oli sijoitettuna kirkon päätyseinälle. Sekään ei tosin liene ollut paikallaan aivan alusta saakka, sillä se esiintyy kalustoluettelossa ensimmäisen kerran vuonna 1843.

Alttaritaulu saatiin lopulta yksityisen lahjoituksen kautta. Asialla olivat kaksi turkulaista kauppiasta, Anders Nordfors ja Johan Wigelius. Heistä ensimmäisen liiketoimet olivat nykyisen Marlin alkujuuri, jälkimmäinen puolestaan oli Turun vaikutusvaltaisimpiin kuulunut suurlahjoittaja. Suodenniemeen heidät yhdistivät Taipaleen ja Putajan sahat, jotka he tuohon aikaan omistivat.

Taulun maalaajaksi valittiin turkulainen taiteilija Ingeborg Malmström. Hän oli tunnetun taidemaalarin Robert Wilhelm Ekmanin oppilas ja sikälikin tehtävään sopiva, että hänen miehensä oli rovasti Karl Malmström. Paitsi taidemaalari Ingeborg Malmström oli myös runoilija, joka julkaisi teoksensa luhtalemmikkiä merkitsevällä taiteilijanimellä Myosotis Palustris.

Sanomia Turusta -lehti kertoi tuoreeltaan Suodenniemen
uudesta alttaritaulusta 12.6.1874.
Taulu valmistui vuonna 1874 ja se tunnetaan nykyisin nimellä Kristus Getsemanessa. Etsiessäni tietoja alttaritaulun syntyvaiheista löysin Kansalliskirjastosta kiinnostavan kirjeen. Siinä Malmström kertoo vastavalmistuneesta taulusta kirjeystävälleen Sakari Topeliukselle. Sitä koskeva kohta kirjeestä kuuluu suunnilleen näin (käännös ruotsista omani):

Olen hiljattain saanut valmiiksi alttaritaulun Kristus rukoilemassa yrttitarhassa. Olet varmasti hyvin hämmästynyt, että olen rohjennut sellaiseen. Mutta – ja jälleen mutta – et varmaan usko minua – Kristus itse on näyttäytynyt minulle (hereillä) enkelinä. Kasvot on maalattu sen mukaan – ne ovat täydellisen kauniit.

Samassa kirjeessä Malmström kertoo, että on aikaisemmin maalannut kaksi alttaritaulua. Niistä en löytänyt mistään tietoja mutta kirjeessä hän kertoo, että toinen niistä olisi Vantaan Pyhän Laurin kirkossa (Helsinge kyrka). Tämän taulun tekijästä ei nykyisin ole varmuutta, mutta sitä pidetään yleisesti Malmströmin opettajan Ekmanin työnä.

Suodenniemen kirkko kuvattuna maaliskuussa 1918. Kirkon peräseinässä
näkyy isompia ja pienempiä reikiä, ehkä kirkonmäkeä moukaroineen tykkitulen
sirpaleista. Kuvan perusteella voikin olettaa, että alttaritaulua ei kenties vahingoitettu
tahallisesti vaan se vaurioitui ympärillään riehuneiden taisteluiden tuloksena.
Kuva: Olga Kalvan muistelmakirjoitus (jakso 206, k. 8),
Suomen Vapaussodan itsenäisyysarkisto, Kansallisarkisto.
Taulu sai olla rauhassa paikallaan useita vuosikymmeniä ennen kuin sisällissota oli tehdä siitä selvää. Keväällä 1918 kirkon ympärillä käytiin raskaita taisteluita ja itse rakennuskin vaurioitui. Myös taulu näyttää saaneen osansa tuhoista, sillä useat aikalaiset kertoivat taulussa olleen reikiä. Sen lähempi tarkastelu voisi paljastaa näkyykö siinä korjauksen jälkiä. Kovin suuria vauriot eivät liene olleet, sillä niitä ei mainita Turun maakunta-arkistossa säilytettävässä kirkon vauriopöytäkirjassa eikä myöskään kirkon tuolloisissa vakuutusasiakirjoissa.

Lähteet:
Suodenniemen seurakunnan kalustoluettelot 1839-1890, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Vuoden 1918 sodan vahinkojen arvioimista ja korvausta koskevat asiakirjat (Ek:11 X), Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto, Turun maakunta-arkisto.
Ingeborg Malmströmiltä saapuneet kirjeet, Zacharias Topeliuksen arkisto (Coll. 244), Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelma.
Suodenniemen seurakunnan palovakuutusasiakirjavihko vuosilta 1901-1960, Seurakuntien Keskinäisen Palovakuutusyhtiön arkisto, Suomen Elinkeinoelämän Keskusarkisto.
Hakanen Armas: Sastamalan ja lähiympäristön piensahat - muistin lokeroista ja muista lähteistä. Armas Hakanen, Sastamala 2009.
Vartiainen Juha (toim.): Suuri alttaritaulukirja. Karisto, Hämeenlinna 2012.
Lehtileike: Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskirjasto.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Tuntematon Antti Kannisto

Suodenniemen kirkon vieressä on vapaussodan muistomerkki, johon on kirjoitettu pitäjän punaisen terrorin uhrien nimet. Useimmista heistä on kerrottu kotiseutukirjan lehdillä. Muistomerkin viidentoista nimen joukossa on kaksi sotatoimissa menehtynyttä: Harjakankaan taistelussa maaliskuussa 1918 kaatunut Lauri Majamaa sekä Antti Kannisto, joka kuoli Aunuksessa keväällä 1919. Kannistosta en tiedä kirjoitetun aiemmin, minkä vuoksi onkin paikallaan muistella häntä tämän blogikirjoituksen muodossa.

Suodenniemen kirkon luona sijaitseva vapaussodan muistomerkki.
Alkukesällä 2015 sen luona vierailivat Vapaussodan Porin seudun
perinneyhdistyksen jäsenet. Kuva: Lauri Lindroos.
Antti Artturi Kannisto syntyi Suodenniemen kylässä Luukilla 7. marraskuuta 1902. Poika oli isätön ja kasvoi tuolloin 26-vuotiaan äitinsä Lyydian hoidossa. Vuonna 1908 Lyyli ja 6-vuotias Antti muuttivat Kanta-Hämeen sydämeen Renkoon, missä he asettuivat Ahoisen kylään. Antin vaiheita tutkinut tätini Sinikka sai selville, että poika palasi yksin Rengosta Suodenniemelle marraskuussa 1918. Hän palasi varhaisen lapsuutensa maisemiin Luukille, josta sai rengin paikan.

Juuri näihin aikoihin Suomessa elettiin poikkeuksellisia aikoja. Maa oli vastikään itsenäistynyt ja vaikka katkera sisällissota oli päättynyt, sen muisto väreili vielä voimakkaana ilmassa. Maan tulevaisuus oli epävarma ja tietyissä kansalaispiireissä elänyt heimoaate eli kukoistuskauttaan. Keväällä 1919 käynnisteltiin vapaaehtoisten toimesta sotaretkeä vanhan suuriruhtinaskunnan rajan taakse Aunuksen Karjalaan, jotta siellä asuneet suomensukuiset voitaisiin saada osaksi uutta Suomen valtakuntaa. Tälle matkalle tempautui monia hyvinkin nuoria miehiä. Yksi heistä oli Antti Kannisto.

Aikalaiskartta Aunuksesta. Karttaan on alleviivattu sekä Mägri (Mäkriä),
että Suomen puolella tuolloin sijainnut Salmi. Sieltä Antti Kannisto lähti
ja sinne hänet myöhemmin tuotiin ja haudattiin.
Lähde: jutussa mainittu Gunnar von Hertzenin kirja.
Ei liene tarkkaan selvillä mikä sai Antin lähtemään retkikunnan matkaan. Ehkä seikkailunhalu, miksei heimoaatekin. Tai ehkä pontimena olivat kaverit, sillä Suodenniemeltä Antin kanssa samassa porukassa eli retkikunnan I pataljoonan 3. komppaniassa olivat myös ainakin Väinö Hujulahti Lahdenperästä, Väinö Karlsten Kiikoisten (nyk. Kiikoistenmaa) Vähälähteenmäestä ja Urho Rantanen Leppälammin Raatsilta.

Aluksi retki sujui suotuisissa merkeissä. Retkikunta ylitti rajan Salmin pitäjässä huhtikuun 21. päivänä vuonna 1919. Laatokan jään kautta koukkaamalla joukot saivat Aunuksenkaupungin haltuunsa vain kolme päivää myöhemmin. Taistelut kuitenkin kovenivat kaiken aikaa sitä mukaa kun edettiin yhä syvemmälle Neuvosto-Venäjälle. Huhtikuun lopulla eteläiset joukot olivat edenneet jo lähelle Lotinanpeltoa mutta ne joutuivat vihollisen lisääntyvien voimien vuoksi kuun loppuun mennessä peräytymään. Ne vetäytyivät lähellä Aunuksenkaupunkia sijainneeseen Mägrin kylään, jota nykyisin kutsutaan suomeksi Mäkriäksi.

Retkikuntaan kuulunut majuri Gunnar von Hertzen – sama joka sisällissodassa oli osallistunut Suodenniemen taisteluihin ja haavoittunut Pajuniemessä maaliskuun 17. päivänä – kertoi vuonna 1921 julkaistussa kirjassaan Karjalan retkikunta Mägrin tapahtumista huhti-toukokuun vaihteessa:

Huhtikuun 29 pnä olivat joukot vihollisen ahdistamatta suorittaneet peräytymisen Mägriin. 30 pnä seurasi vihollinen jälessä ja toukokuun 1 pnä aikaisin aamulla ryhtyi se hyökkäämään Mägriä vastaan, mutta meikäläiset jääkärikapteeni Sihvosen johdolla torjuivat hyökkäyksen tuottaen viholliselle suuria tappioita ja vallaten yhden konekiväärin. Meidän puolellamme kaatui muutamia miehiä, mm. jääkärialiupseeri Kallio.”

Aunuksen retkeläisten hauta Salmissa loiston päivinään 1930-luvulla.
Käsitykseni mukaan yhdessä noista hautakivistä on
sotaretken ainoan suodenniemeläisuhrin nimi.
Tuon vapunpäivän taistelun tappiot olivat kuitenkin kovemmat kuin mitä tästä muistelmasta voisi päätellä. Etappipäällikkö, eversti Renvald raportoi 2.5.1919, että yllämainitun Salomon Kallion ohella Mägrissä menehtyivät Kalle Fisk Hailuodosta, Viljo Haapoja Nurmosta ja Väinö Lahtinen Hämeenkyröstä. Lisäksi päivän taistelussa haavoittuivat sairaanhoitajatar Tyyne Simola Kuhmoisista sekä 11 sotilasta eri puolilta Uuttamaata, Satakuntaa ja Pohjanmaata. Yksi heistä oli Antti Kannisto, joka evakuoitiin ampumahaava rinnassaan Salmin etappisairaalaan. Noin 100 kilometrin matkaan kului neljä päivää, sillä yhä elossa ollut Kannisto tuotiin Salmiin 4. päivänä toukokuuta. Hän kuitenkin menehtyi vielä samana päivänä. Hän oli ainoa syksyyn 1919 mennessä Salmissa sotavammaan kuollut. Kolme muuta siellä kuollutta niitti maailmaa tuolloin ravistellut espanjantauti.

Vasta 16-vuotias Antti Kannisto haudattiin monen toverinsa tavoin Salmin luterilaiselle hautausmaalle. Paikalle pystytettiin myöhemmin komea heimosoturien muistopaasi, jonka äärellä järjestettiin 20- ja 30-luvuilla monia isänmaallisia kokoontumisia. Muistomerkki seisoo kai vieläkin paikallaan, vaikka venäläiset ovat jatkaneet hautaamisia sen ympärille. Joku siellä vieraileva voisi tarkistaa, löytyykö paaden juurelta haudassa numero 23 lepäävän Kanniston hautalaattaa. Sen löytyminen olisi kaunis muisto siitä nuorukaisesta, joka kovin nuorena lähti Suodenniemeltä ja sortui Aunuksen tantereille.

Lähteet:
Aunuksen vapaaehtoisen armeijan (AVA) arkisto, Kansallisarkisto.
Suodenniemen seurakunnan arkisto 1902-1919, Turun maakunta-arkisto ja Sastamala.
Rengon pitäjän henkikirjat 1912-1916, Kansallisarkisto.
Aunuksen retken muistojulkaisu. Otava, Helsinki 1930.
von Hertzén Gunnar: Karjalan retkikunta. Gummerus, Jyväskylä 1921.
Roselius Aapo: Heimoaatteen nuoret uhrit: suomalaisten sotilasretkikuntien henkilötappiot Itä-Karjalassa ja Petsamossa 1918-22. Helsingin yliopiston Historian laitoksen julkaisuja 17, Helsinki 2002.
Aunuksen retkeläisten haudan kuva U. Peltoniemen kirjasta Itärajan kuvia. WSOY, Helsinki 1938.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Kevyt osasto 16 lähtee sotaan

Kesäkuun 18. päivänä vuonna 1941 oli nykyisen Suodenniemen urheilutalon paikalla sijainneella suojeluskuntatalolla melkoinen väenpaljous. Miehiä ja ajoneuvoja tuli ja meni ja paikalle tuodut tavarakasat pienenivät sitä mukaan kuin reserviläiset saivat varusteensa. Nimiä huudeltiin ja tuttuja tavattiin. Seuraava yö vietettiin talolla mutta jo seuraavana päivänä lähdettiin polkupyörillä kohti tuntematonta. Noin 250 miehen joukkoa johti suodenniemeläinen luutnantti (myöh. majuri) Matti Helavuori. Joukosta noin puolet muodosti Kevyt osasto 16:n konekiväärikomppanian (KKK/Kev.Os. 16) loppuosan kuuluessa muihin joukkoihin, kuten 2. komppaniaan (2./Kev.Os. 16). Tie vei Putajan kautta Tyrväälle, jonne saapuivat myös Laviassa muodostetut 1. komppania (1./Kev.Os. 16) ja 2. komppanian pääosa.

Kannaksen tienviittoja vaihdettiin jälleen suomalaisiksi 16.8.1941.
Kevyt osasto 16 marssi tästä tienristeyksestä vajaata viikkoa
ennen tämän kuvan ottamista. Kuva: SA-kuva 35521.
Kevyt osasto 16 oli suodenniemeläisten kannalta samanlainen joukko-osasto kuin  Kenttätäydennysprikaatin X pataljoona (X/KT-Pr.) oli ollut talvisodassa: molemmissa palveli luultavasti enin osa Suodenniemen miehistä. Vähän kärjistäen maavoimien rungon muodostivat tuohon aikaan kenttätykistön ja muiden aselajien tukemat jalkaväkirykmentit, jotka jälleen kärjistäen etenivät rinnakkain omaa kaistaansa eteenpäin. Kevyet osastot olivat puolestaan suoraan oman divisioonansa alaisia ja niiden roolina oli liikkua aina tarpeen mukaan täyttämään saumakohtia ja muita sellaisia paikkoja, joihin syystä tai toisesta tarvittiin lisävoimaa. Siksi kevyiden osastojen sotatie muodostui jalkaväkirykmenttejä poukkoilevammaksi.

Tyrväällä vietettiin muutamia päiviä, kunnes asemalle saapui joukkoja noutamaan tarkoitettu juna. Illalla 23. kesäkuuta lähdettiin matkaan Tampereen, Haapamäen, Jyväskylän ja Pieksämäen kautta nykyisin Savonlinnaan kuuluvalle Putikon seisakkeelle. Sieltä marssittiin rajan pinnassa sijaitsevaan Rautjärven pitäjään, jossa majoituttiin Torsajärven itäpäässä sijaitsevan Salmelan talon maastoon.

Kartassa näkyvän ympyrän keskellä on Lahnalampi, jonka rannalla
viholliskranaatti osui suoraan konekiväärikomppanian telttaan.
Siitä tien suunnassa kaakkoon taisteltiin seuraavana päivänä raskaasti.
Sodan ensimmäiset päivät olivat Kevyt osasto 16:n kannalta melko rauhallisia. Sota antoi tietää itsestään lähinnä lentokoneiden ylilentojen ja kaukaisuudesta kuuluvan tykkitulen kautta. Yksi ilmataistelukin Salmelassa oleskelun aikana nähtiin ja kävipä kerran niinkin, että oma ilmatorjunta pudotti vahingossa yhden oman koneen Torsajärven lähelle. Heinäkuun 15. päivänä konekiväärikomppania sai kotiseudulta mieluisan paketin, kun Suodenniemen lotat lahjoittivat sille radion. Paluupostissa lotat saivat kiitoskirjeen, jossa oli komppanian jokaisen miehen allekirjoitus.

Salmelasta lähdettiin eteenpäin heinäkuun viimeisenä ja elokuun 4. päivänä ylitettiin raja Pajarin kylän kohdalta eli samalta kohtaa, kuin aiemmassa tarinassa mainittu Jalkaväkirykmentti 36. Vihollisia Kevyt osasto 16:n miehet näkivät tässä sodassa ensi kerran Salokylässä Pajarin eteläpuolella. Varsinainen viholliskosketus ja tulikaste tapahtui pari päivää myöhemmin Kaukolan kunnan alueella, minne joukko oli seurannut edeltä menneitä rykmenttejä. Vihollinen vetäytyi mutta osaston komentaja kapteeni Urho Koukku kaatui ja konekiväärikomppaniasta suodenniemeläinen korpraali Kalle Rajaniemi haavoittui.



 
 
Lahnalammella telttaan osunut kranaatti jätti jälkensä Suodenniemen sankarihautausmaalle.

Elokuun 8. päivänä konekiväärikomppania oli majoittuneena Kaukolan taajaman pohjoispuolelle Lahnalammen rantaan kun pahin tapahtui ensimmäisen kerran. Vihollisen tulenjohtajat olivat jotenkin saaneet majoitusalueen sijainnin selville ja sinne satoi raskaan tykistön keskitys. Yksi kranaateista osui suoraan yhteen konekiväärikomppanian teltoista ja tuho oli suurta: neljä miestä kaatui ja neljä sai vammoja. Kaikki kaatuneet olivat suodenniemeläisiä. He olivat alikersantit Aarne Haapanen Lahdenperästä ja Toivo Jokiranta Pajuniemestä sekä korpraalit Antti Aaltonen Putajasta ja Oiva Ojala Kouraniemestä. Heistä 22-vuotias Haapanen oli nuorin ja varttunein 36 vuoden ikään ehtinyt Ojala. Haavoittuneet olivat suodenniemeläiset alikersantit Viljo Jylhä ja Arvo Tuomilaakso sekä luutnantti Olavi Sara Karvialta ja sotamies Vilho Mäkipää Hämeenkyröstä.

Unto Sillanpää
Paavo Pihlajamäki
Seuraavana päivänä 2. komppania sai käskyn lähteä ottamaan haltuunsa Lahnalammen kaakkoispuolella olleen tienvarren maaston. Tehtävä osoittautui vaikeaksi, sillä tuolla alueella oli runsaasti louhikkoista kalliota jonka muotoja puna-armeijalaiset käyttivät menestyksellä hyväkseen. Taistelu oli molemmin puolin raskasta ja kesti aina iltaan saakka. Vastapuoli poistui alueelta vasta seuraavan yön hämärässä. Tässä taistelussa komppanian riveistä kaatui kahdeksan miestä, heistä suodenniemeläisiä sotamiehet Unto Sillanpää Putajasta ja Paavo Pihlajamäki Pajuniemestä.

Kuten jo edellisistä sotatarinoista huomattiin, jatkosodan ensimmäiset viikot olivat suodenniemeläisittäin kovin raskaat. Nyt myös Kevyt osasto 16 oli joutunut maksamaan etenemisestään kalliit lunnaat.

Lähteet:
Kevyt osasto 16:n 2. komppanian sotapäiväkirjan kopio 18.6.1941-16.1.1942 (Pk 2712), Kansallisarkisto.
Kevyt osasto 16:n konekiväärikomppanian sotapäiväkirja (SPK 16983), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Kevyt osasto 16:n tuntolevy- ja tappioluettelovihko 1941 (Perus 10288/8), Kansallisarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Jankkari Sakari: Kunniavelkamme sotaveteraaneille ja kotiseudulle: Suodenniemen veteraanimatrikkeli: elämää sodissa ja kotirintamalla vuosina 1939-1945. Suodenniemi 2007.
Pohjola Aleksi: Rynnättiin vanhaa rajaa kohti. Kansa taisteli -lehti 9/1971, s. 257-260.
Karttapohja: www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos.
Kaatuneiden valokuvat: Suomen sankarivainajat 1939-1945. Turun ja Porin lääni, osa 2: Loimaa - Yläne. Länsi-Kustannus Oy, Naantali 1979.

torstai 15. lokakuuta 2015

Ruotusotilaiden mailla Koivuniemessä

Ruotusotilastorppien vaiheita selvitellessä tulee usein ongelmaksi se, että tiettyjä ihmisiä on hankala varmuudella sijoittaa tiettyyn torppaan. Samassa kylässä ja tietyn talon rippikirjasivulla kun saattoi olla useitakin tuolloisia ja entisiä sotilaita. Ilo olikin suuri, kun Koivuniemen kylän isojakokarttaa tutkiessani huomasin, että siitä löytyivät sekä kylään sijoitetun ruodun numero (107) että isojakotoimituksen aikana virassa olleen sotilaan nimi. Michel Fastin sotilasnimi oli tosin vääntynyt Wästiksi mutta merkit olivat kuitenkin selvät. Tämän tarinan päähenkilöt voidaankin siis melko varmasti sijoittaa Leppijoen rantatöyräällä sijainneeseen torppaan, jonka viereisiä peltotilkkuja he päätoimensa ohessa viljelivät.

Aloitetaan kuitenkin alusta eli tiettävästi ensimmäisestä torpan asukkaasta. Suuren Pohjan sodan aikaan juuri ennen isoavihaa torppa näyttää olleen tyhjillään. Siitä kertoo Porin läänin jalkaväkirykmentin vuoden 1712 katselmusrullassa näkyvä Vacant-merkintä. Vuonna 1716 torpassa näytetään jälleen asutun, koska ruotuun oli pestattu Johan Pettersson Nyman –niminen mies. Hän oli kotoisin Huittisista ja syntynyt vuoden 1690 tienoilla. Lisäksi hän oli naimisissa ja hänen kerrotaan myös olleen lukutaitoinen, mitä vain harva suomalainen vielä tuolloin oli.

Karoliinien paluumarssi Norjan sotaretkeltä muuttui katastrofiksi,
kun kuulas talvi-ilma vaihtui kesken vaelluksen lumimyrskyksi.
Yksi tuntureille kadonneista oli Suodenniemen Koivuniemen
kylän ruotusotilas Johan Nyman.
Nyman ryhtyi sotilaaksi juuri Ruotsin ollessa keskellä yhtä historiansa suurimmista kamppailuista. Sota imaisi Nymaninkin mukaansa, sillä hän osallistui sinikeltaisista asepuvuistaan tunnetun karoliiniarmeijan mukana soturikuningas Kaarle XII:n Norjan sotaretkelle loppuvuodesta 1718. Kuninkaan kaaduttua nykyisen Haldenin kaupungin piirityksen aikana sai armeija käskyn vetäytyä takaisin Ruotsiin vuodenvaihteessa 1718-1719. Pohjoisessa Trondheimiä piirittäneiden ruotsalais-suomalaisten joukkojen komentaja Carl Gustaf Armfelt päätti, että peräytyminen tehtäisiin suorinta tietä tunturien yli. Matkaa Ruotsin puolella sijaitsevaan Handöliin oli sotilaille kohtuullisesti eli noin 80 kilometriä ja sääkin näytti suosivan muutaman päivän marssia ohuessa hangessa. Kesken matkan puhkesi kuitenkin kova lumimyrsky ja joukot hajosivat pitkin tuntureita. Kuudesta tuhannesta marssille lähteneestä puolet menehtyi ankarissa oloissa, heidän joukossaan myös Johan Nyman. Hän oli tämän sotaretken toinen suodenniemeläisuhri, kun Jacob Snickare Jalkavalan kylästä oli menehtynyt Trondheimin liepeillä joulukuussa 1718.

Koivuniemen ruotusotilastorppa sijaitsi kahden tien
risteyksessä ohi virtaavan Leppijoen rannalla. Sen tilukset
on merkitty karttaan numerolla 18. Torpan paikka on
helposti havaittavissa, sillä ilmakuvien perusteella sitä
reunustava oja on edelleen jokseenkin samassa paikassa
kuin jo 1700-luvun lopulla.
Nymanin kuoleman jälkeen ruotu oli pari vuotta ilman sotilasta. Syyskuun 3. päivänä vuonna 1722 tehtävään astui Hendrich Jöransson Lydman, joka oli tuolloin 27-vuotias. Armeijan palveluksessa hän oli ollut kuuden vuoden ajan. Hän ehti olla tehtävässä kymmenisen vuotta, kunnes sai sairaalloisuutensa vuoksi vapautuksen. Hänen tilalleen tuli 21.9.1746 Jöran Jacobsson Lydman, joka oli mukana Suomenlinnan rakennustöissä ainakin vuosina 1754 ja 1755. Jälkimmäisestä reissusta hän näyttää viettäneen osan sairasvuoteella. Hän pääsi silti vielä takaisin kotiin ja asutti perheineen Koivuniemen torppaa melko pitkään, sillä hänen sotilasuransa kesti vuoteen 1773, jolloin hän sai vapautuksen 53-vuotiaana lähes 30 vuoden armeijauran jälkeen.

Jöran Lydmanin seuraaja oli 27-vuotias Matts Johansson Lydman. Hänen kohdaltaan löytyy vuoden 1789 katselmusrullasta pieni mutta kiinnostava merkintä ”På Hapanemi Rusth.”  eli ”Haapaniemen rusthollissa”. Merkintä viittaa Suomen sotilasoppilaitosten isoisään, tuolloin Rantasalmella sijainneeseen Haapaniemen sotakouluun mutta itselleni ei ole selvinnyt, mikä hänen sidoksensa siihen oli. Kadetiksi hän oli 41-vuotiaana liian vanha eikä häntä löydy alla mainitusta Tigerstedtin kirjastakaan, joka listaa myös koulun opettajakuntaa. Lydman on joka tapauksessa ensimmäinen suodenniemeläinen, jolla näyttäisi olleen kytkös tuohon maineikkaaseen oppilaitokseen.

Tuossa se kerran oli, Koivuniemen ruotumiesten koti.
Vasemmalle menevä tie vie entisen Heikkilän toimintakeskuksen
suuntaan, oikealle menevä puolestaan Leppälammille.
Leppijoki jää tässä kuvassa selän taakse.
Sotilasasiakirjat kertovat Matts Lydmanin kohtalosta, että hän kuoli 42-vuotiaana huhtikuun 12. päivänä vuonna 1790. Suodenniemen rippikirjasta hänen nimensä on vedetty yli ja viereen on kirjoitettu "obiit i fält" eli kuoli (taistelu)kentällä. Näin ollen vaikuttaa siltä, että Lydman osallistui muun rykmentin mukana Kustaa III:n sotaan ja jäi sille tielleen joko taudin tai sotatoimien uhrina. [Lisäys 17.10.2015: Matts Lydman näyttää todella osallistuneen Kustaa III:n sotaan ja olleen hoidettavana sairaalaksi muutetussa Haapaniemen sotakoulussa. Katso jutun lopussa olevat kommentit.]

Tähän aikaan Noukan, Husarin ja Pohjakylään kuuluneen Kinan talojen ylläpitämä ruotu hankki nopeasti uuden miehen Matts Lydmanin tilalle. Paikan sai jo saman vuoden kesäkuussa Michel Andersson Fast eli juuri se henkilö, jonka nimi on alussa mainitussa isojakokartassa. Hän oli pestin ottaessaan jo lähempänä 40 ikävuotta mutta tuli kuitenkin hyväksytyksi. Palvelusta hänellä oli tuolloin takana jo yli 20 vuotta eli hän kuului niihin, jotka olivat olleet armeijan rullissa jo poikavuosista saakka. Hänkin oli ollut mukana Kustaa III:n sodassa, sillä 1800-luvun alussa saamansa viimeisen katselmusmerkintänsä mukaan hän oli "osallistunut useisiin taisteluihin viime sodassa ja on nyt sairas ja kykenemätön palvelukseen". Pian tämän merkinnän tekemisen jälkeen hän sai eron ja kaksinkertaisen eläkkeen.

Koivuniemen sotilastorppa ehti nähdä vielä yhden ruotusotilaan, kun Michel Fastin tilalle tuli kesällä 1804 Fredrik Fast, 30-vuotias nuorukainen. Hänen kohdallaan kiinnostavaa on, että hän oli syntyjään suodenniemeläinen. Ei varmaankaan ruotumiehistä ainoa mutta ensimmäinen jonka tiedän.

Fredrik Fastin syntymämerkintä Mouhijärven syntyneiden ja kastettujen luettelossa 1753-1784.
Joulukuun 7. vuonna 1773 syntyneen pojan vanhemmat olivat Samuel Calin (Calijn) ja
Anna Maria Ramberg. Kummeikseen hän sai Sigfred Pälän, Sigfred Koppelon, Jöran Tuorin (?)
vaimoineen ja Suodenniemen tuolloisen pitäjänapulaisen Matias Hagelbergin vaimon
'Madam' Elisabeth Astrenian. 

Fredrik Fastin edeltäjästä Michel Fastista tiedämme vielä, että hän kuoli mätäkuumeeseen (rötfeber) Marttilassa (S:t Mårtens) Turun liepeillä maaliskuussa 1809. Ehkä hän oli sieltä kotoisin ja palasi sinne palveluksensa päätyttyä. Fredrik Fast selvisi Suomen sodan murrosvuosista ja jatkoi elämäänsä autonomisessa Suomessa. Torpan seutu sen sijaan hiljeni. Sen tontti on nykyisin peltoa osana Leppijoen maakunnallisesti arvokasta kulttuurimaisemaa.

Lähteet:
Porin läänin jalkaväkirykmentin katselmusrullat ja värväysluettelot 1712-1805, Kansallisarkisto.
Mouhijärven seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelo 1753-1784, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suodenniemen seurakunnan kuolleiden luettelo 1809, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Englanninkielinen Wikipedia: Carolean Death March.
Tigerstedt E.S.:  Haapaniemi krigsskola, dess lärare och elever: anteckningar, handlingar och matrikel. Söderström, Helsingfors 1910.
Karoliinien kuva sivustolta https://www.nordfront.se/.
Karttapohja: Koivuniemen isojakokartta vuodelta 1797, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Palotoimen alkuvuosilta

Suodenniemen Taipaleen kylässä perustettiin vapaaehtoinen palokunta tämän heinäkuun 25 päivänä. Palokuntaan kirjoitti oitis jäseniksi 35 miestä, joten katsottiin alku lupaavaksi ja päätettiin ryhtyä toimiin.”

Näin kertoi Satakunta-lehti heinäkuun 29. päivänä vuonna 1905. Itse en ole koskaan nähnyt tuon palokunnan asiakirjoja vaikka olenkin tiennyt, että vapaapalokunta-aate levisi Suodenniemellekin 1900-luvun alkuvuosina. Toiminnasta näytti kuitenkin olevan ajan lehdissä sen verran mainintoja, että jonkin aikaa niitä Historiallisesta sanomalehtikirjastosta koottuani sain tehtyä pienen historiikin pitäjän vapaapalokuntaliikkeen ensimmäisistä vuosista.

Perustettu vapaapalokunta tuli pitäjässä suureen tarpeeseen, sillä sammutuskalustoa oli ennestään vain vähän. Yllämainitun uutisen mukaan vain ”jossakin kyläkunnassa oli pahanpäiväinen, epäkunnossa oleva ruisku, jonkalaisilla aseilla suuremmissa tulipaloissa ei sanottavia aikaan saada”. 

Palokunta toi tullessaan lukuisia uusia luottamustoimia. Palopäälliköksi valittiin Taavetti Kukkula ja varapäälliköksi Vihtori Kotajoki. Johtokuntaan valittiin H. Raatsi, Lauri Mikkola, Vihtori Jylli, Wilhelmi Isotalo, Vihtori Kotajoki, Kalle Isotalo ja Oskari Lagerspets. Harjoitusosastoja perustettiin kaksi ja niistä ensimmäisen johtoonsa sai Oskari Lagerspets ja toisen Kalle Mäkelä.

Vapaaehtoisen palokunnan jäsenen etuihin kuului myös komea
univormu. Tässä kuvassa on Helsingin vapaaehtoisen palokunnan
jäseniä noin vuodelta 1900. Kuva: Wikimedia Commons.
Palokuntaan perustettiin myös ruiskuosasto, jonka päälliköksi tuli Wilhelmi Isotalo. Seiliosaston (sen tehtävänä oli huolehtia palopurjeista) vetäjäksi lähti K. Raatsi ja sammutusosaston Kalle Isotalo. Pelastusosaston päälliköksi tuli Kalle Mäkelä ja vesiketjun F. Lehto. Palokuntaan kuului myös huvitoimikunta jäseninään Lauri Mikkola, K. Raatsi, W. Viljanen, Eemil Kukkula, Jooseppi Lagerspets, Väinö Lähdeniemi, V. Hakala ja Nestori Järvenpää.

Vapaapalokuntatoiminta nähdään nykyisin uudenlaisen kansalaisyhteiskunnan airuena, sillä siinä isännät ja torpparit saattoivat toimia yhdessä välittämättä ajalleen tyypillisistä säätyrajoista. Palokuntien tehtäväkenttä alkoi myös usein kasvaa kohti kulttuurisia tehtäviä niin, että varsinainen palontorjunta alkoi jo jäädä sen varjoon. Suodenniemelläkin vapaapalokunta kyllä harjoitteli ahkerasti mutta järjesti ainakin jotakuinkin yhtä ahkerasti myös iltamia ja muita tapahtumia. Jo syyskuussa 1905 palokunnalla oli orkesteri, jonka soittimisto koostui kahdesta klarinetista, kahdesta viulusta ja yhdestä kontrabassosta. Soittajien nimiä orkesterin mainitseva lehtiuutinen ei harmi kyllä kerro. Samassa kuussa palokuntalaiset marssivat Sävistä Peräkuntaan Iso-Mustajärven talolle ”liehuvin lipuin, järjestetyin rivein ja Porilaisten marssin soidessa. Pian palokunta sai Iso-Mustajärven omistaneelta toiminimi A. Ahlstromilta luvan käyttää rakennusta maksutta iltamiinsa niin usein kuin halusi.

Vapaaehtoinen palokunta piristi myös muuta kulttuuritoimintaa pitäjässä. Helmikuussa 1906 avattiin VPK:n lukutuvat Iso-Mustajärvellä, Kukkulalla ja Raatsilla minkä lisäksi kaksi muutakin tupaa oli suunnitteilla. Tupiin tilattiin toistakymmentä sanomalehteä ja Tampereen Sanomat toivoi uutisessaan, että ”nuoriso jättäisi kaikki raaistuttavat huvittelut ja alkaisi käyttää lukutupia, joista on sekä oppia että huvia ja hyötyä.

Ilmoitus vapaapalokunnan talon
vihkiäisistä julkaistiin Kansan
Lehdessä 31.7.1906.
Jo ensimmäisenä syksynä eli vuonna 1905 ryhdyttiin suunnittelemaan omaa palokunnantaloa. Hanke oli kaatua heti alkuunsa, kun sen vastustajia oli selvästi enemmän kuin kannattajia. Kannattajat saivat heidät kuitenkin puolelleen ja sopivaa tonttia alettiin katsella Taipaleesta Eskolasta ja Myllymäen harjulta, Pohjakylästä Jyrmysharjulta ja Kittilästä Salmen mäestäkin. Tontti saatiin Röyskän ahteen päältä Kittilästä nykyisen urheilutalon kohdalta ja rakennustyöt alkoivat viimeistään seuraavana talvena.

Talon ollessa rakenteilla keväällä 1906 vapaapalokuntalaiset tekivät urhean yrityksen uuden oppilaitoksen saamiseksi Suodenniemelle. Hetken aikaa näytti nimittäin siltä, että perusteilla ollut Pohjois-Satakunnan kansanopisto saattaisi sijoittua tänne ja VPK lupasi empimättä talonsa opiston käyttöön heti sen valmistuttua, mikäli opisto siten Suodenniemelle saataisiin. Ellei talo valmistuttuaan kelpaisi, luvattiin se remontoida tarpeita vastaavaksi. Yritys jäi kuitenkin tuloksettomaksi ja opisto sijoitettiin Kankaanpäähän missä se edelleenkin Kankaanpään opiston nimellä toimii. Epäonnistumisestaan huolimatta episodi kielii siitä innosta, jolla palokunta pyrki pitäjän etua edistämään.

Eräs palokunnan suurista voimannäytöistä oli toukokuussa 1906, kun J. V. Snellmanin syntymän satavuotispäivää vietettiin kansanjuhlien merkeissä ympäri maata. Suodenniemellä VPK jakoi Pohjakylän koululle kokoontuneelle juhlaväelle satojen markkojen arvosta hankkimaansa Snellman-kirjallisuutta sekä 150 kappaletta hänen suurikokoisia muotokuviaan. Vieläköhän niitä mahtaa olla seinillä? Juhlat olivat niin perusteelliset, että Satakunta-lehti totesi Snellmanin muiston olevan Suodenniemellä tehty koko lailla pysyväksi. Seuraava juhlan aihe palokunnalla olikin sitten elokuun 5. päivänä samana vuonna, kun se pääsi viettämään oman talonsa vihkiäisiä. Näihin aikoihin sillä oli käytössään jo oma kenttäkin Kittilässä.

Vireä toiminta kasvatti Suodenniemen vapaapalokunnan jäsenmäärää niin, että vuoden 1907 lopulla sillä oli jo yli 200 jäsentä. Silloisessa Turun ja Porin läänissä suurempia vapaapalokuntia oli vain Turussa, Porissa ja Kiikoisissa. Sijoitus on vaikuttava vaikka tiedetäänkin, että kaikki palokunnat eivät ottaneet jäseniä enempää kuin mitä eri tehtäviin kulloinkin tarvittiin.

Palokunta joutui tositoimiin varmaan
useammankin kerran, mutta omaan haaviini
osui vain tämä yksi kertomus. Sen julkaisi
Satakunta-lehti 21. huhtikuuta 1906.
Vapaapalokunnat alkoivat ennen pitkää kallistua kohti poliittisen kentän vasenta laitaa. Ilmiö oli maanlaajuinen ja tapahtui Suodenniemelläkin. Palokunnantalo muuttui poliittisen toiminnan areenaksi, minkä vuoksi joukko pitäjän porvarillismielisiä näyttää vaatineen koko taloa myytäväksi saamatta kuitenkaan tahtoaan käräjillä läpi. Kesällä 1908 talolla pidettiin Satakunnan ensimmäiset sosialidemokraattiset kesäjuhlat, joiden yhtenä juhlapuhujana oli poliittista uraansa aloitellut Väinö Tanner. Juhlasta uutisoidessaan Sosialidemokraatti –lehti kertoi paikalle saapuneista punalippuisista kulkueista ja nimittipä se palokunnantaloakin työväenaatteen kirkoksi. Osallistujia Sosialidemokraatti kertoi olleen jopa tuhannen.

Jotakuinkin näihin tapahtumiin jäljet Suodenniemen ensimmäisen vapaapalokunnan toiminnasta päättyvät verkossa vapaasti tutkittavassa sanomalehtiaineistossa. Yksityiskohtia sen toiminnasta voi toki sieltä löytää tässä esitettyä enemmänkin. Sisällissota kaiketi tiesi palokunta-aatteelle kriisiä, sillä sen jälkeen sen talo siirtyi suojeluskunnan haltuun. Selvältä kuitenkin tuntuu, että ennen noita vaiheita Suodenniemen vapaaehtoinen palokunta teki tärkeän työn paitsi palotoimen myös kansansivistyksen ja pitäjän edun ajamisen hyväksi.

Lähteet:
Suodenniemen seurakunnan rippikirja 1902-1911.
Brandluren - Palotorvi 31.1.1908.
Kansan Lehti 23.9.1907.
Satakunta 29.7.1905, 14.9.1905, 14.10.1905, 17.5.1906, 24.5.1906, 5.7.1906.
Sosialidemokraatti 23.6.1908.
Tampereen Sanomat 17.2.1906.
Uusi Aura 28.4.1906.
Kaikki yllämainitut lehdet Kansalliskirjaston Historiallisesta sanomalehtikirjastosta.
Alapuro Risto ym. (toim.): Kansa liikkeessä. Kirjayhtymä, Helsinki 1987.
Koivula Eeva: Vapaapalokunta –kasvupaikka kansalaistoiminnalle 1838-1938. Pro gradu –tutkielma, Jyväskylän yliopisto 2011.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Pikamarssi Savinovoon

Kesäkuun 29. päivänä vuonna 1941 pitkä sotilasjuna saapui Joensuun koillispuolelle Kaltimon asemalle, joka nykyisin tunnetaan Enon asemana. Sen sisuksista laiturille purkautui Jalkaväkirykmentti 60 miehiä ja kalustoa. Rykmentti oli koottu läntisen Suomen eri pitäjistä ja sen 6. komppania (6./JR 60) oli aloittanut matkansa Tyrväältä. Komppaniaa kutsuttiin Impolan Poppooksi, koska se oli muodostettu Kaukolan kylän Impolan talossa. Tässä komppaniassa olivat Suodenniemeltä ainakin sotamiehet Arvo Kangas ja Oskari Kivistö.

Jatkosodan ensimmäiset päivät kuluivat harjoituksissa ja kalustoa huoltaessa. Heinäkuun 13. päivänä lähdettiin taas liikkeelle ja Moskovan rauhan raja ylitettiin samana iltana puoli kymmenen maissa. Muut omat joukot olivat tällä suunnalla jo avanneet tien ja JR 60:n miehet saivat ajoittaisia ilmahälytyksiä lukuun ottamatta marssia suhteellisen rauhassa. Kevyttä sekään ei toki ollut sillä marssivauhti oli kova ja kuljettavat matkat pitkiä ja vaativia. Päivämatkat olivat yleensäkin kymmeniä kilometrejä ja eräänlaisena huipennuksena 17.-18. heinäkuuta marssittiin muutaman tunnin taukoa lukuun ottamatta 33 tuntia yhteen mittaan – ja edettiin lähes 80 kilometriä. Syynä tähän oli kenraali Paavo Talvelan halu saada rykmentti jo piankin mukaan Aunuksessa riehuneisiin taisteluihin.

Savinovon kylän kaupparakennuksen ikkunat on teipattu pommitusten
varalta. Kuva on otettu 23. heinäkuuta 1941 eli kolme päivää ennen kuin
Impolan Poppoo saapui kylään. Kuva: SA-kuva 29969.
Eräs mieleenpainuva kohta etenemisen aikana oli vanhan rajan ylittäminen. Se oli monelle edelleen se oikea Suomen raja ja reuna, myös henkisesti. Matti Santa kertoo jutun lopussa mainitussa kirjassaan rajan ylittämisestä näin:

Jatkosotaan lähdettäessä oli monen mielessä tavoitteena saada talvisodan rauhassa menetetty alue takaisin ja nyt oli tavoite saavutettu. Eikö tässä pitäisi pysähtyä? Eräissä yksiköissä esiintyi jopa kieltäytymisiä jatkaa matkaa tältä rajalta ja kieltäytymiseen tähtäävää kiihotusta. Impolan Poppoossakin tauon aikana tästä keskusteltiin porukoissa. Rajan ylityksestä puhuttiin puolesta ja vastaan. Joku esitti, että sotilasvala vaatii vain puolustamaan omaa maata, ja nyt ollaan hyökkäämässä yli rajan. Tilanteen ratkaisi komppanianpäällikkö, joka nousi, kehotti seuraamaan ja käveli itse yli rajan. Jotkut jupisivat hiljaa vastaan, mutta suuremmitta hankaluuksitta komppania lähti eteenpäin.

Savinovoa ei ole merkitty tähän karttaan mutta se sijaitsee siihen
merkityn punaisen ympyrän sisällä. Paksu musta viiva kartan
vasemmalla laidalla on Suomen ja Neuvostoliiton vanha raja.
Vasemmassa alanurkassa pilkottaa Laatokka.
Vaikka jo aiemmin matkan aikana oli kahakoitu venäläisten partioiden kanssa, joutui komppania ensimmäiseen taisteluunsa vasta heinäkuun 22. päivänä. Tapahtumapaikka oli Vieljärvi kaukana Aunuksen Karjalassa. Komppanian edetessä vihollisen lentokoneet pudottivat pommeja ja ampuivat konekivääreillä. Pian törmättiin hyviin asemiin kaivautuneisiin vihollisiin ja tykistötuli alkoi. Tässä vaiheessa tapahtuivat ensimmäiset haavoittumiset. Vastustajat kuitenkin perääntyivät ja Impolan Poppoo yhdessä muiden komppanioiden kanssa sai voiton. Seuraavat päivät olivat jo täyttä sotaa, takalinjoilta oli selvästi siirrytty nyt eteen.

Heinäkuun 26. päivänä Impolan Poppoo siirrettiin sen omasta II pataljoonasta viereisen III pataljoonan alistukseen. Komppania lähtikin marssimaan kohti pohjoista vastikään vallattuun Savinovon kylään. Matti Santa kertoo, että komppaniaan kuulunut Valto Saunaoja kuvasi Savinovoa näin:

Kylä oli aito karjalaiskylä. Siellä olivat asukkaat paikoillansa. Heitä ei oltu evakuoitu pois. Väkeä oli ainakin sata henkeä, nuoria ja vanhoja, mutta suomalaisille vihaisia. Kyläläiset veivät karjansa vihollisen puolelle ja kävivät siellä joka päivä lypsyllä nelipyörävankkureilla ja ajoneuvot olivat väkeä täynnä. Meille suomalaisille ei annettu maidon tippaa, ei paljon puhuttukaan. Lypsäjät kertoivat tarkkaan viholliselle, mitä teimme ja missä olimme. Sen vuoksi piti vartiopaikkoja vaihtaa usein.

Oskari Kivistön hautakivi Suodenniemen sankarihautausmaalla.
Siihen merkitty virheellinen kuolinaika näkyy myös joissain
muissa lähdeaineistoissa.
Alistukseen joutumisesta ei pidetty, sillä vierailla komentajilla tiedettiin olevan tapana lähettää alistetut joukot pahimpiin paikkoihin omia miehiään säästääkseen. Näin kävi myös Impolan miehille, sillä III pataljoonan komentaja antoi jatkuvasti partiotehtäviä ja usein myös hyökkäyskäskyjä samalla, kun III pataljoonan omat miehet olivat levossa. Heinäkuun toiseksi viimeisenä päivänä komppania laitettiin jälleen hyökkäämään ja se pääsikin etenemään noin viisi kilometriä ennen kuin vihollinen pakotti sen takaisin. Hyökkäys uudistettiin seuraavana päivänä ja se eteni kolmisen kilometriä. Näistä asemista ei enää sodan hyökkäysvaiheen aikana jouduttu perääntymään.

Ensimmäinen näistä hyökkäyksistä aiheutti yhden haavoittuneen suuruisen tappion. Toisessa menehtyi suodenniemeläisistä Oskari Kivistö, minkä lisäksi luutnantti Antero Kallio haavoittui vaikeasti. Siviilissä sementtimiehenä työskennellyt 30-vuotias Kivistö oli neljäs sotilas, joka tämän sodan uhrina Suodenniemen kirkkomaalle haudattiin.

Lähteet:
Jalkaväkirymentti 60:n 6. komppanian (6./JR 60) sotapäiväkirja (SPK 13485), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Santa Matti: Impolan Poppoo: Tyrvään komppanian rajua joukkoa. Tyrvään Sanomat, Vammala 1997.
Karttapohja: Itä-Karjalan kartta vuodelta 1934 (uusintapainos tehty vuonna 1941), Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...