tiistai 23. kesäkuuta 2015

Niilo Rytin kohtalo kietoutui Suodenniemen synkimpään historiaan

Reilu vuosi sitten pohdiskelin täällä blogissa, mahtoiko myöhemmän tasavallan presidentin Risto Rytin sisällissodassa kaatuneen veljen Niilon kohtalo täyttyä Suodenniemellä. Useat Rytin palvelustoverit ja muut aikalaistodistajat kertoivat niin olleen, mutta myös muita paikkakuntia mainittiin tapahtumapaikkoina. Kaiken kaikkiaan kuvaksi tuolloin jäi, että vaikka itse kaatumistapauksesta oli jäänyt useita selkeitä kertomuksia, eivät ulkopaikkakuntalaiset kertojat nähtävästi kovin tarkasti tienneet missä olivat olleet. Siitä syystä kaatumisen tapahtumapaikka jäi tuolloin hämärän peittoon.

Tänä keväänä sitten tapahtui kaksi asiaa, jotka veivät asian selvittelyä eteenpäin. Ensinnäkin löysin arkistosta suodenniemeläisen kertojan tarinan, jonka ohessa hän mainitsi Rytin kaatumispaikaksi Lamminperän torpan, josta Ryti tovereineen oli menossa pidättämään punaisiksi epäiltyjä. Toiseksi Antti kirjoitti blogitekstini kommenttiin suvussaan kulkeneen tarinan, joka vahvisti muistitiedon ja täydentää oivallisesti olemassa oleviin lähteisiin tallentuneita tietoja. Antin kertomus kannattaa lukea kokonaisuudessaan edellisen jutun lopusta, sillä se sisältää kiinnostavia lisätietoja muissa lähteissä säilyneisiin tietoihin.

Edessä näkyvä entinen Lamminperän torppa oli keväällä 1918
murheellisten tapahtumien näyttämönä. Paikka sijaitsee
Ikaalisten Jauhokuononmaassa melkeinpä näköetäisyydellä Suodenniemen rajasta.

Lamminperän torppa sijaitsi lähellä Suodenniemen Peräkunnan kylää mutta kuitenkin muutaman kivenheiton verran Ikaalisten puolella rajaa Jauhokuononmaassa. Suodenniemen lisäksi siitä linnuntietä alle viiden kilometrin päässä ovat myös Kankaanpään, Jämijärven ja Hämeenkyrön rajat, mikä voi osaltaan selittää eri kertojien ristiriitaisia näkemyksiä siitä, minkä paikkakunnan alueella tapahtuma-aikaan oltiin.

Kaikista koossa olevista tiedoista syntyy kuva paitsi siitä missä ja miten Niilo Ryti kaatui, myös siitä mihin suurempaan asiayhteyteen tapaus liittyy. Antin kertomus nimittäin paljastaa kohtalaisella varmuudella, mistä Rytin kohtaloksi koituneessa retkessä oli kysymys. Seuraavassa siis muutama sananen Suodenniemen tuon ajan tapahtumista niiden kaikesta järkyttävyydestä huolimattakin.

Suodenniemen taistelut olivat päättyneet punaisten vetäytymiseen vain viittä päivää ennen Rytin kaatumista. Heti valtauksen jälkeen Suodenniemellä – samoin kuin muillakin valkoisten haltuunsa saamilla alueilla – käynnistyi puhdistukseksi (rensningsarbete) sanottu tapahtumasarja, jonka aikana paikkakunnan punaisiksi epäiltyjä kansalaisia koottiin tutkintaa varten. Tutkittannassa epäillyt asetettiin kolmeen luokkaan, joista lievin merkitsi vapauttamista, keskimmäinen vangitsemista ja raskain kuolemantuomiota.

Vaasan pataljoona oli mukana Suodenniemen valtaamisessa maaliskuun 1918
lopussa ja vastasi sittemmin sen miehityksestä. Kuvassa pataljoonan
miehiä Suodenniemen pappilan edustalla Pajuniemessä. Kuvassa keskellä
kirkkoherra Kaarlo Kalvan leski Olga Kalpa ja hänestä oikealla valkoisessa
paidassa heidän tyttärensä Armi Kalpa. Kuva: Olga Kalvan muistelmakirjoitus
(jakso 206, k. 8), Suomen Vapaussodan itsenäisyysarkisto, Kansallisarkisto.
Suodenniemellä puhdistusta johti tiedustelujohtaja K.E. Blomroos. Satakunnan tiedusteluosasto, jossa sekä Ryti että edellisessä jutussa mainitut poliisi Anttila ja Vilho Kopio palvelivat, oli epäilemättä yksi puhdistusta suorittaneista joukoista. Mukana Lamminperässä oli myös Suodenniemen poliisikonstaapeli Johan Helin, joka oli vastikään palannut kotiinsa jouduttuaan lähtemään sieltä sotatoimien alettua. Helin lienee ollut paikalla paitsi vieraspaikkakuntalaisten tarvitsemana oppaana myös kenties antamassa tapahtumille jonkinlaisen laillisuuden viitan. Oppaan rooli selittäisi myös sen, miksi hän jäi odottamaan aitan taakse muiden lähtiessä etenemään kohti torppaa.

Punainen terrori oli talvella vaatinut pitäjässä 13 uhria ja nyt valkoisten päästessä niskan päälle syyllisiä etsittiin ja rangaistiin. Päätyminen lajittelussa toiseen tai kolmanteen luokkaan on luultavasti ollut paljon kuolemantuomiota yleisempää mutta surmatapaukset tuntuvat korostuvan myöhemmissä muistelmissa. Esimerkiksi lahdenperäläisestä Salon torpasta haettiin sen 53-vuotias isäntä heti punaisen Suodenniemen kukistumista seuraavana päivänä ja ammuttiin. Hän itse ei ollut ottanut osaa kapinaan mutta hänen poikansa Yrjö oli ollut osallisena samasta kylästä kotoisin olleiden Vilhelmi ja Kalle Sävilahden surmiin. Lahdenperästä myös nuori Vihtori Vartti vietiin yhdessä säviläisen Kalle Koiviston kanssa teloitettavaksi. Kalle oli pitäjän punakaartin päällikön Väinö Koiviston veli. Hyynilänkankaalla pojat laitettiin kaivamaan omat hautansa ja kerrotaan, että Vartti olisi kaivaessaan lauleskellut Jannen hanuripolkkaa, joka oli yksi tuon ajan suosikkirallatuksista. Kalle oli tuona huhtikuun päivänä 17-vuotias, Vihtori oli juuri täyttänyt 20 vuotta.

Viimeiset Suodenniemen puhdistukseen liittyvät tapahtumat sattuivat vanhalla hautausmaalla 16. toukokuuta. Satakunnan rintamaoikeus oli sitä ennen istunut Pohjakylän koululla ja käsitellyt kirkon luona jonkinlaisessa vankileirissä säilytettyjen epäiltyjen asioita. Tuona toukokuisena päivänä hautausmaalla kajahtivat luultavasti Suodenniemen viimeiset sisällissodan laukaukset, kun Juho Karhula ja Inna Myllymäki saivat kuolemantuomionsa. Heistä Karhula oli Suodenniemen työväenyhdistyksen perustaja ja puheenjohtaja, mutta kapinan ajan hän oli viettänyt vuodepotilaana. (Jälleen eräs Pentinkulma-yhteys, muuten.)

Samana päivänä kun aseet lopullisesti vaikenivat Suodenniemellä, marssittiin Helsingissä vapaussodan voitonparaati.

Lähteet:
Suomen sotasurmat 1914-1922 -projektin arkisto (IV.1:12), Kansallisarkisto.
Luettelo Vapaussodan muistomitalien saajista (Huittinen), Kunniamerkkivaliokunnan arkisto, Kansallisarkisto.
Suomen sotasurmat 1914-1922 -tietokanta, Kansallisarkisto.
Jankkari Sakari (toim.): Suodenniemi: elämää maalaispitäjässä 1540-1939. Suodenniemi-Seura ry, Sastamala 2011.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Piirteitä talvisodan sankarihautauksista

Suodenniemi menetti talvisodassa hieman yli 30 nuorta miestä, joista 30 haudattiin oman kotipitäjän multiin. Hautajaistilaisuudet muodostuivat tapahtumiksi, jotka aina uutisoitiin paitsi Paikallissanomissa myös muun muassa Aamulehdessä. Niissä oli sekä samanlaisena toistuvia osia että omintakeisia ja sota-ajalle tyypillisiä piirteitä.

Suodenniemen sankarihautausmaa vuonna 1945. Sittemmin puuristit
ovat vaihtuneet graniittilaattoihin ja asetteluakin on muutettu.
Kuva tekijän luvalla Suodenniemen veteraanikirjasta.
Ensimmäinen sankarihautaus Suodenniemellä suoritettiin 4. helmikuuta 1940, kun haudan lepoon laskettiin joulukuussa Korpiselän Vasikkaniemessä kaatunut Arvo Järvensivu ja jouluaaton aaton ”hölmön tölväyksessä” menehtynyt Jalo Majamaa. Tämän ensimmäisen hautauksen ohjelma näyttää olleen myöhempiä runsaampi: kirkossa kuultiin tamperelaisen opettajatar Kuusiston yksinlaulua, minkä lisäksi Eino Kulku lausui Lauri Pohjanpään vuonna 1918 kirjoittaman runon Sotarukous. Lopuksi veisattiin tuolloin vastikään virsikirjaan otettu Nyt ylös, sieluni. Tilaisuuden päätyttyä arkut kannettiin pitäjän lottien muodostaman kunniakujan editse hautaan, jonka äärellä suojeluskunta ampui kunnialaukaukset. Kirkkokuoro esiintyi sekä tässä että kaikissa myöhemmissäkin hautauksissa. Kaikki siunaamiset suoritti kirkkoherra Onni Vettenranta.

Toinen ja samalla talvisodan ajan viimeinen sankarihautaus suoritettiin maaliskuun 3. päivänä. Silloin viimeiselle matkalle saatettiin tammikuun puolivälissä Aittojoella kranaatti-iskussa kaatunut Niilo Päiviö sekä Muolaan Kattilaojalla helmikuun alussa kuolettavasti haavoittunut Reino Ahola. Arkkujen äärellä oli kunniavartio ja kirkkoherra Vettenranta puhui siitä, kuinka ei ole suurempaa rakkautta kuin se, että antaa henkensä ystävänsä edestä. Siunaustilaisuus päättyi jälleen kunnialaukauksiin ja haudan äärellä veisattuun virteen Sun haltuus, rakas Isäni. Se laulettiin jatkossa kaikkien sankarihautajaisten päätteeksi.

Vaikka rauha palasi maahan pian toisten sankarihautajaisten jälkeen, jatkui kotipitäjään toimitettujen sotauhrien hautaus pitkin kevättä. Maaliskuun 17. päivänä haudattiin Taipaleessa hieman yli kuukautta aiemmin menehtynyt Valto Hujulahti, jonka arkku oli verhottu Suomen lipulla. Keväämmällä Paikallissanomissa julkaistiin Arvo Helavuoren Valtolle osoittamat muistosanat, joissa hän lausui mm. näin: ”Sankarihaudan ympärillä olevat puut laulavat hiljaista hymniään, ja Koivuniemen ja Kirkkojärven vedet kiertävät ulompana kauniina hopeavyönä vapaussankarin kaunista leposijaa. […] Sinä elät keskuudessamme, vaikka tomumajasi onkin poissa.

Huhtikuun 7. päivänä kirkon kuoriin kannettiin kaikkiaan seitsemän arkkua, kun Kuhmon suunnalla kaatuneet Väinö Jokipelto, Ahti Lehtinen ja Kalle Päivärinta, Kannaksella kaatuneet Toivo Haapanen, Olavi Järvenpää ja Lauri Kiviniemi sekä Laatokan Karjalassa mottitaisteluiden aikana kaatunut Aulis Mäkelä laskettiin viimeiseen lepoon. Hautajaismenot olivat jo saavuttaneet vakiintuneen muodon ja nytkin tilaisuus päättyi haudalla veisattuun virteen.

Huhtikuun 14. päivänä haudattiin Kannaksella kaatuneet Heikki Heikkilä, Eino Kataja, Lauri Kotajoki, Matti Lehtonen sekä Kuhmossa helmikuussa haavoittunut ja sodan viimeisenä päivänä sotasairaalassa Pietarsaaressa menehtynyt Väinö Myllymäki. Tämä hautaus oli kenties viimeinen jossa vielä ammuttiin kunnialaukauksia. Kahden viimeisen kerran uutisoinneissa niistä ei Paikallissanomista löydy mainintaa, vaikka aiemmin ne on aina mainittu.

Kuudennet sankarihautajaiset pitäjässä vietettiin toukokuun 4. päivänä, kun väki kokoontui saattamaan Muolaan Leipäsuolla kaatunutta Svantte Kantosta ja Yrjö Kiviniemeä – ainoaa Suodenniemelle haudattua talvisodan sankarivainajaa, jonka vaiheista en etsinnöistä huolimatta onnistunut löytämään mitään tietoja. Sotilasasiakirjojen puuttuminen viittaa siihen, että hän ei kenties ole ollut rintamamies vaan kuolema on liittynyt sotaan jollakin toisella tapaa. Esimerkiksi työvelvollisina menehtyneitä ja kotiseudun ilmapommitusten uhreja on toisinaan haudattu sankarihautoihin. Häntä koskevia tietoja on varmaan olemassa, kunhan vaan tietäisi mistä etsiä.

Keväällä 1940 jouduttiin vielä kerran korjaamaan sodan synkkää satoa, kun Ilomantsin Oinassalmella joulukuussa kaatunut Matti Nissinen ja Laatokan pohjoispuolella karkauspäivänä 1940 kaatunut Väinö Snellman haudattiin 19.5.1940. Tässä huomiota kiinnittää se, että Nissinen oli ensimmäisenä kaatunut Suodenniemelle haudattu sankarivainaja. Eräs mahdollinen selittäjä yli viiden kuukauden ajalle kaatumisen ja hautaamisen välissä voisi olla väliaikainen kenttähautaus, joita talvisodan alkuaikoina tehtiin heikkojen kuljetusmahdollisuuksien ja vielä vakiintumattoman hautauskäytännön vuoksi.

Suodenniemeläisten kaatumistapauksien ajoittuminen noudattaa
sodan yleiskulkua. Jouluaaton aaton epäonninen hyökkäys erottuu piikkinä
kaaviossa - se maksoi seitsemän suodenniemeläisen hengen. Helmikuussa
alkanut puna-armeijan uusi hyökkäys tuotti tappioita, jotka kasvoivat
sodan loppua kohti. Monet sodan viimeisistä päivistä jäivät aikakirjoihin
koko viime sotien raskaimpien tappioiden päivinä.
Tämän viimeisen surujuhlan yhteydessä siunattiin poissaolevina pitäjän kadoksiin jääneet sotauhrit eli ylempänä mainitussa jouluaaton aaton hyökkäyksessä menehtyneet Antti ja Matti Haapaniemi, Matias Jokiniemi, Heikki Mäenpää ja Paavo Uusikulku sekä muualla Kannaksella kentälle jääneet Eino Mäenpää ja Elo Viljanen sekä Laatokan pohjoispuolella Kollaalla kaatunut Aulis Siira. Kuten täällä on aiemmin kerrottu, heistä Haapaniemien sekä Matti Jokiniemen ja Heikki Mäenpään ruumiit löydettiin jatkosodan aikana ja toimitettiin kotipitäjän multiin.

Omituista kyllä tästä viimeisestä hautauksesta kertova lehtijuttu ei mainitse Lauri Kiekaraa, joka myöskin menehtyi hölmön tölväyksen aikana ja jonka ruumiin tiedetään tuhoutuneen. Koska hänelläkin silti on kirkonmäellä hautapaikka, saattaa olla, että nimi on jäänyt erehdyksessä pois ja että hänetkin olisi siunattu tässä samassa yhteydessä. Viimeinen eli seitsemäs sankarihautaus päättyi sekin nykyisen virren 377 säveliin. Sitä veisaamassa oli myös joukko rintamalta palanneita vainajien asetovereita.

Oli kaunis ja aurinkoinen loppukevään päivä ja maassa rauha, vaikka sota Euroopassa jatkui. Näihin synkkiin tunnelmiin jouduttiin kuitenkin palaamaan jo seuraavana vuonna, kun jatkosota syttyi. Täällä blogissa niihin aikoihin siirrytään seuraavan sotajutun yhteydessä.

Lähteet:
Paikallissanomat 8.2.1940, 7.3.1940, 21.3.1940, 28.3.1940, 11.4.1940, 18.4.1940, 7.5.1940 ja 23.5.1940.
Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokanta, Kansallisarkisto.
Yrjö Kiviniemen valokuva: Suomen Kuvalehti 37/1940.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...